Terapiasta

Terapia on ollut erittäin hyödyllistä. Nyt kun on päästy eroon liittyvistä asioista eteenpäin, on ehditty keskittymään enemmän ahdistuksen käsittelyyn. Lähinnä tällä hetkellä tosin siihen, että löytyykö ahdistukselle ajankohtaista syytä (esimerkiksi ero, muuttostressi, työstressi), vai onko kyseessä tämä yleinen ahdistus, johon syytä on niin kovin vaikea löytää. Kuten ehkä arvata saattaa, ahdistusta on ollut viime päivinä jälleen enemmän ja olen joutunut selättämään muutamia todella vaikeitakin päiviä. Analysointini on johtanut siihen lopputulokseen, että tämänhetkinen tilanne aiheuttaa kuitenkin tämän ylimääräisen ahdistuksen.

Ollaan myös terapiassa keskitytty siihen, minkälaisia tunnetiloja ahdistavat tilanteet aiheuttavat. Minulle esimerkiksi kehittyi pelko suojateiden ylittämistä kohtaan: kovin arkinen asia, joka saa minulla hikikarpalot valumaan otsaa pitkin. Olen osannut jäsentää sen yksittäiseen tapaukseen keväällä, jolloin liukastuin suojatiellä ja sain todella pahan huimaus- ja ahdistuskohtauksen. Jäin seisomaan keskelle katua, enkä kerta kaikkiaan päässyt liikkumaan eteenpäin. Tämä johti siihen, että pelko tästä jumiutumisesta kehittyi valtavaksi. Yhä edelleen siis pelkään suojateiden ylittämistä ja vältän tätä viimeiseen saakka, mikäli mahdollista. Terapiassa kävimme läpi tätä tilannetta ja tunteita, joita ylittäminen herättää. Pääsimme prosessissa niin pitkälle, että pelko alun perin kumpuaa hallinnan menettämisen pelosta sekä epäonnistumisen pelosta. Niin pitkälle emme vielä päässeet, että miksi minulla on tarve olla täydellinen ja pitää kaikki langat käsissä: tämä tietysti juontaa jälleen lapsuuteen ja nuoruuteen, ja tätä varmasti käymme tulevaisuudessa läpi yhä uudelleen ja uudelleen.

Yllä oli mielestäni oiva esimerkki siitä, miten prosessi terapiassa etenee. Ja vaikka tämän tilanteen koin tänään vastaanotolla, ei se tarkoita, että jokainen kerta olisi yhtä oivaltavaa ja silmiä avaavaa: välillä jutustellaan arkipäiväisiä asioita iloista murheisiin, miltei kuin kaverin kanssa lenkkipolulla on tapana. Erona on tietysti se, että minä puhun ja maksan. Ja tietysti se, että terapeutti tekee hyviä huomioita (ystävät tekevät tietysti näitä myös) ja johdattaa juttua juuri tähän oivaltavaan suuntaan. Eikä työ lopu siihen, kun vastaanotonovi sulkeutuu. Prosessoin paljon asioita kotona, tavallaan jatkan siitä, mihin terapiassa ollaan jääty. Koitan myös soveltaa opittua myös muunlaisiin tilanteisiin (kuten olen tänään analysoinut sitä, mitä tunteita kauppa-ahdistukseni aiheuttaa – samalla tavalla kuin suojatiekeissin kanssa). Palaan useasti lapsuuteeni ja nuoruusaikoihin, ja kertailen kipeitä tapahtumia niiltä ajoilta. Mietin, miltä minusta on tuntunut ja mitä olen toivonut. Pohdin, miten tapahtumat ovat vaikuttaneet nykypäivään. Omaan itseensä, ajatuksiin ja tunteisiin uppoaminen on mielenkiintoista, mutta samalla myös pelottavaa. Ja työlästä. Yritän kyllä olla suorittamatta ja liikaa analysoimatta ilman ammattilaisen läsnäoloa, etten jälleen sorru vanhoihin tapoihin ja ota tästä elämäntehtävää.

Muutto häämöttää jo nurkan takana – jotakin uutta ja mielenkiintoista on jälleen siis tapahtumassa. En ole mikään sisustajaihminen, mutta päätin silti laittaa joitakin päivityksiä uuden kodin muotoutumisesta omaksi pieneksi turvasatamaksi. Sitä siis odotettavissa heti muuton jälkeen!