Ainahan meillä on huominen

Tiedättekö sen tunteen, kun jo aamulla vastaheränneenä tietää päivästä muodostuvan täydellisen katastrofin. Suunniteltu uimareissu jää heti aamusta väliin ahdistuskohtauksen aiheuttaman itkuryöpyn takia: kuljen viimeisillä voimilla treenikassi olalla kohti autoa ja sinne päästyäni ymmärrän, etten pysty todellakaan kampeamaan itseäni hallille saakka. Palaan takaisin kotiin itkusilmin ja kaadun sohvalle nyyhkyttämään, että milloin minun täydellisyyttä hipovasta elämästäni tuli tällaista. Seuraavassa hetkessä perunkin jo kaikki samalle päivälle suunnitellut menot, jotta saisin ahdistusta hallintaan. Tämän jälkeen kaadun sänkyyn ja päätän nukkua niin kauan, kun unta vain riittää. Ja sitähän riittää.

Herra H herättää minut palattuaan työpäivänsä jälkeen kotiin. Hän koittaa ymmärtää akuuttia tilannettani parhaimmalla mahdollisella tavalla, vaikka eihän kukaan tätä täysin ymmärrä, ellei ole itse kokenut samaa. Eikä välttämättä silloinkaan, koska oireisto vaihtelee kunkin ihmisen kohdalla. Mutta ahdistunut ihminen kuitenkin tietää, miltä ahdistuneesta ihmisestä tuntuu. Herra H on kova keksimään aktiviteettia, jotta saan ajatuksia muualle. Tänään hän ehdotti ajelulenkkiä ja kaupassakäyntiä sekä leffaa illaksi. Herra H on ollut korvaamaton apu muutaman kuukauden ajan, jolloin ahdistuneisuushäiriöni todettiin. Tälläkin kertaa ahdistus nujertui, kun sai tekemistä ja muuta ajateltavaa. Olen kokenut, että usein koko päivän ei tarvitse olla ahdistuksentäyttämää: joskus aamu on pahin (kuten tänään) ja joskus vain ilta saattaa aiheuttaa samoja tuntemuksia. Sitten on tietysti ne (onneksi nykyään harvat) päivät, jolloin ahdistus vain mölyää mahassa ja rintakehällä, eikä lopeta millään. Näinä päivinä on parempi jäädä vain peiton alle ja yrittää seuraavana päivänä uudelleen. Aina on kuitenkin seuraava päivä, vaikka välillä se ei tunnukaan itsestään selvältä. Sitähän tämä on, toivoa paremmasta ja taistelua huomisesta. Tervetuloa Naattorin (eli minun) matkaan kohti tuttua ja tuntematonta!