Kokonaisvaltainen hyvinvointi osa 2
Äitini kertoi eläessään paljon muistoja lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Ruoka ei ollut kuitenkaan yleensä näissä tarinoissa pääosassa. Muistan kuitenkin kertomukset pullantuoksuisesta isoäidistäni, lauantaisista saunanjälkeisistä herkutteluista ja penneillä ostetuista nallekarkeista. Muistan myös sen, että ruoka oli pääosin enemmänkin säännösteltyä polttoainetta, kuin nautinto ja elämys. Äitini kertoi myös, ettei isoäitini välittänyt ylipainoisista ihmisistä: tästä syystä hän piti tiukkaa kuria myös äitini syömisestä, jottei ylipainoa pääsisi kertymään. Äitini muisti, että isoäiti saattoi huutaa olohuoneesta äitini raottaessa jääkaapin ovea, että jääkaappi kiinni tai et saa koskaan itsellesi aviomiestä. Tämä vaikutti äitiini tietysti monella tavalla: hänelle kehittyi huono itsetunto ja oli jatkuvasti enemmän tai vähemmän laihdutuskuurilla. Kerron tästä siksi, että haluan hahmotella sitä, millaisista lähtökohdista oma kasvualustani etenkin ruuan suhteen koostui.
Minä sain lapsena kaiken. Ruuasta lähtien. Äitini vannoi, että koska itse ei saanut syödä lapsena mitä halusi, hän ei kieltäisi minulta mitään. Yhtä lailla se, että lautanen oli syötävä tyhjäksi (mieluiten jopa nuoltava puhtaaksi lama-ajan pahimmissa pyörteissä) opetettiin minulle jo varhain. Äiti haki aamulenkillä leipomosta tuoreet omenamunkit pöytään miltei joka aamu, puhumattakaan juhlapäivistä, jolloin sai ja piti syödä kuin ei huomista olisi ollut. Oli meillä toki ihan kotiruokaakin tarjolla päivittäisessä ruokapöydässä, mutta jälkiruuat olivat yleensä sitten sitäkin kaloripitoisempia. Letut, pannarit, köyhät ritarit ja jäätelö olivat arkipäivää. Minuun on iskostettu siis isosti se, että ruoka (ja herkut) kuuluvat iloon ja suruun, niin arkeen kuin juhlaankin.
Näistä lähtökohdista kasvaneena ei varmastikaan tule kenellekään yllätyksenä se, että käsitykseni ruokaan ei ole muodostunut kovin terveelle pohjalle. Koko lapsuuteni olin ylipainoinen. Siihen olisi vanhemmat pystyneet vaikuttamaan vielä aika helpoillakin keinoilla. Ensimmäinen laihdutuskuurini alkoi omasta tahdosta 14-vuotiaana. Laihdutin melkoisen paljon yhden kesän aikana ja olin ylpeä saavutuksestani. Kovin terveellistä tuo laihduttaminen ei ollut: minimoin energian saannin äärimmäisyyksiin ja harrastin liikuntaa hullunlailla. Paino pysyi poissa muutaman vuoden ajan. Toki välillä sitä kertyi taas hiukan, mutta karistin sitä sitten jälleen pois. Lukiossa painoa alkoi kertyä taas enemmän ja jojoilin tämänkin pois lukion jälkeen. Tämä sama ralli onkin sitten jatkunut kaikki nämä vuodet aina 30-vuotiaaksi saakka. Tällä hetkellä olen jälleen ankaran painonpudotuksen äärellä, sillä terveyteni alkaa kärsiä painoni vuoksi. Summa summarum: en ole koskaan löytänyt kultaista keskitietä syömisen suhteen. Joko vedän liinat kiinni ja elän mehukeitolla, tai syön liikaa ja vääränlaista ruokaa.
Aloin kuukausi sitten tarkkailemaan syömistäni. Kuten viime postauksessa mainitsin, aloin liikkua paljon enemmän ja siinä samassa ravinnon merkitys on myös alkanut kiinnostaa. Lupasin itselleni, etten ala laihduttaa, vaan muutan ruokailua terveellisempään suuntaan. Salaattia joka annoksella, marjoja ja hedelmiä väli- ja iltapaloiksi. Tarkoitus oli, etten muuten muuta ruokavaliotani juurikaan, kunhan lisään enemmän terveellisiä elementtejä sen osaksi. Tuttuun tapaan tilanne alkaa jälleen lipsua siihen suuntaan, että tarkkailen yhä enenemissä määrin annoskokoja, energiamääriä ja ruoka-aikoja. Suorittaja kun luonteeltani olen, niin nopeasti hommat eskaloituvat tilanteeseen, jossa asiat eivät enää tuo iloa elämään, vaan alkavat rajoittaa ja jopa aiheuttamaan stressiä. Muistutan itseäni päivittäin, että tätä(kään) ei tarvitse alkaa suorittaa, vaan tarkoitus on luoda itselle pikkuhiljaa terveellisempi suhtautuminen ruokaan ja opetella syömään oikein. Muistan myös nauttia niistä hetkistä, kun on lupa ja mahdollisuus herkutteluun. Kun lapsuus ja nuoruus luovat tietyt normit asioille (kuten juuri ruokaan), on niiden muuttaminen hirmuisen vaikeaa aikuisiällä, muttei toki mahdotonta. Suuret laivat kääntyvät hitaasti, kuten eräs ystäväni aina jaksaa muistuttaa.
