Kun mieli menee solmuun
Kaikki alkoi eräänä tammikuisena iltapäivänä, kun olin matkalla töihin. Iltavuoro oli edessä ja sitä ennen olin menossa pitämään presentaatiota kollegoille. Olin stressannut kovasti tulevaa koitosta, mutta se ei ollut minulle mitenkään epätavallista: olen ollut aina kova murehtimaan ja stressaamaan mitä pienimpiä asioita. Ilmeisesti stressi otti kuitenkin tällä kertaa niskaotteen ja aiheutti äärimmäisen epämukavan ja pelottavan huimauskohtauksen keskellä suojatienylitystä. Jouduin äärimmäiseen paniikkiin tilanteen johdosta ja otin taksin suoraan Terveystaloon. Tutkimuksia tehtiin niin korvalääkärin kuin työterveyslääkärinkin toimesta, mutta mitään syytä tapahtuneelle ei löydetty. Niinpä jatkoin elämääni eteenpäin aivan samanlaisena kuin aina ennenkin seuraavan kuukauden ajan, kunnes kohtaus tapahtui uudelleen. Tällä kertaa minut tutki neurologi ja psykologi, ja jälleen minut todettiin täysin terveeksi. Tästä alkoi kahden viikon ajan päivittäinen keinuva huimaus, kuin laivankannella olisi kävellyt. Lääkärien mukaan niska-hartiaseutuni oli niin jumissa, että keinuva olotila oli täysin normaalia. Tilanne pitkittyi monella viikolla, kunnes yhtenä työpäivänä sain ahdistuskohtauksen jälleen töissä ja ymmärsin, että kyse ei voi enää olla pelkästään fysiologinen, vaan jokin muu on nyt vialla. Psykiatrin konsultaation kautta päädyin akuutille poliklinikalle hyvin nopealla aikataululla ja lääkitystä alettiin siltä istumalta hiomaan kuntoon. Diagnoosiksi muodostui yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja paniikkihäiriö. Lisäksi sosiaalisten tilanteiden pelko ja tietynlainen ihmispelko kuuluvat oireistooni.
Kaikki tapahtui kovin nopeasti. Pieni mieleni ei pysynyt enää perässä, kun selviteltiin, miksi huimausta esiintyi. Lääkärit olivat niin vahvasti fysiologisen ongelman kannalla, etten itsekään tullut ajatelleeksi, että kyseessä saattaisi olla jotain mieleen liittyvää. Mielenterveysongelmat ovat aina olleet iso pelko itselle, ja diagnoosin kuuleminen oli melkoinen järkytys. Koko elämä meni ihan hetkessä täysin uusiksi, ja miljoona kysymystä ja pelkoa pyöri mielessä. Kaikki se, mihin oma elämäni rakentui, musertui hetkessä atomeiksi.
Työ on minulle ollut aina tärkeä osa elämääni, ehkä muodostunut jopa liian tärkeäksi. Kaksi työtä meni kevyesti opintojen ohella vuosikausia, eikä vuosilomille ollut koskaan oikein aikaa. Työlle annetaan kaikkensa, en siedä itseltäni huonoja tai huolimattomia suorituksia. Työt myös seuraavat kotiin: sähköpostia lueskelen vapailla, ja lomilla viimeisinä päivinä lähden purkamaan jo viestitulvaa, koska tiedän niitä olevan parisen sataa jälleen odottelemassa. Hektinen (työ)elämä on mielestäni ollut aina itselleni sopiva elämäntapa. Koen valtavaa mielihyvää siitä, kun tiedän olevani tarpeellinen, korvaamaton ja erinomainen työssäni, vaatikoot se vaikka sitten itseltäni jatkuvaa ylityötä ja mieletöntä stressinsietokykyä. Kehoni ja mieleni ovat selkeästi eri mieltä, sillä nyt oli minun aikani pysähtyä. Tilanne on pakottanut kuuntelemaan niitä ’ei enää niin hienovaraisia’ -viestejä omasta jaksamisesta.
Diagnoosi vaikutti (niin kuin sanottua) kaikkiin elämäni osa-alueisiin, ei vain töihini. Tilanne on vaatinut perheeltäni ja ystäviltäni äärettömän paljon kärsivällisyyttä ja ymmärrystä omaa tilannettani kohtaan. Vaikka itselle tilanne on kaikkein pelottavin, niin läheisten murehtiminen ja huoli on ollut käsinkosketeltavaa. Toisaalta myös juuri heidän tukensa on ollut se, mikä on saanut itseni pysymään pinnalla, ja yrittämään kerta toisensa jälkeen enemmän ja enemmän sekä useammin ja useammin.
Pelottavinta tässä kaikessa on ollut se, että olen ymmärtänyt, etten tunne itseäni juurikaan. Tätä ajatusta tukee muun muassa oireistooni kuuluva ihmispelko, vaikka olen aina pitänyt itseäni supersosiaalisena ihmisenä. En ole löytänyt aikaa oman itseni tutkimiseen tai halunnut mennä pintaa syvemmälle, vaan määrittänyt itseäni muun muassa työn ja muiden ihmisten mielipiteiden kautta. Tämä tauko töistä ja itseasiassa miltei kaikesta muustakin antaa mahdollisuuden tutustua uudelleen itseeni.
Siinä vaiheessa, kun oma keho pysähtyi keskellä pihaa suostumatta ottamaan enää yhtäkään askelta kohti roskiksia, tiesin, että nyt ollaan todella pohjalla. Se, että ensimmäisten viikkojen aikana suurimpia saavutuksiani olivat pienet korttelikierrokset, ymmärsin, että nyt ollaan pohjalla. Pienten päivittäisten askelien kautta olen päässyt pisteeseen, jossa pystyn kävelemään jokirannassa ihmisten keskellä ja käymään ostoksilla isossa kaupassa ruuhka-aikaan (eikä tämäkään vieläkään onnistu aina ilman huimausta ja/tai ahdistusta). Tämä piste on vaatinut paljon alamäkiä, taantumisia ja itkuja, mutta myös ilon ja onnistumisen hetkiä. Matka on vielä pitkä siihen pisteeseen, että voisin sanoa olevani parantunut. Tykkään käyttää termiä ’toipuminen’, sillä sellaisena prosessina tämä on otettava. Kärsivällisesti kohti pieniä tavoitteita.
