Takaisin töihin!

Yleisön pyynnöstä ajattelin kirjoittaa yksityiskohtaisemmin työhön paluusta, ja mitä kaikkea ehti tapahtumaan ennen itse työpaikalle uudelleenastumista. Jäin tosiaan sairaslomalle maaliskuun loppupuolella. Vaikka sain apua nopeasti, oli prosessi tietysti pitkä: tämän tiesin jo heti alusta lähtien, mutta oli vaikea myöntää itselleen, että tarvitsee aikaa parantuakseen. Annoin itse itselleni aikaa vuoden loppuun saakka parantua (tällainen suoriutuja kun olen), mutta prosessi lähti sitten hieman nopeammin liikkeelle. Ensimmäisiä kertoja töihin paluuta vilauteltiin työterveyden puolelta kesäkuun alkuun. Osasin sanoa jo heti, ettei tule onnistumaan: tarvitsen enemmän aikaa. Työterveyslääkärin ajatus paluusta oli se, että mitä kauemmin työpaikalta on pois, sitä vaikeammaksi paluu saattaa muodostua. Psykiatrin kanssa tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että paluu on sitä helpompaa, mitä terveempi olen. Näinpä sairaslomaa jatkettiin heinäkuun loppuun saakka.

Koko sairasloman ajan olin itse aktiivisesti yhteydessä työpaikalle ja työyhteisö oli kiinnostunut kovasti voinnistani. Miltei viikoittain pidimme yhteyttä ja ainakin kerran kuukaudessa kävin näyttäytymässä työterveyslääkärillä. Sovimme lääkärin kanssa, että pidämme kolmikantakeskustelun heinäkuun puolivälissä ja sovimme pelisäännöistä töihin palaamisen suhteen elokuuta varten. Itse keskustelutilanne jännitti itseäni kovasti, vaikka tiesin, että tässä ollaan minun puolella. Tarkoitus on löytää ne keinot, millä minut saadaan takaisin töihin. Paikalle olivat kerääntyneet oma esimieheni, henkilöstöosaston työntekijä, lääkäri, minä ja minun valitsemani edustajani (olin valinnut kollegani turvakseni). Keskustelu lähti sujumaan kovin luontevasti, sillä olin antanut lääkärille luvan puhua tilanteestani avoimesti: ei minulla missään vaiheessa ollut sellaista oloa, että olisin halunnut jotenkin salata sairauttani ja siihen liittyvää oirekuvaa. Avoimuus oli mielestäni koko tilanteen ja myös töihin paluun avaintekijöitä! Keskustelussa siis sovimme, että mitä minä tarvitsen, jotta pääsen takaisin työelämään. Toiveita olin miettinyt etukäteen paljon ja tein ihan listankin: pyysin omaa rauhallista huonetta, vähennettyä työmäärää, pelkkiä aamuvuoroja sekä vähennettyjä työtunteja. Kaikkiin pyyntöihini suostuttiin ja vielä lisäyksenä sovittiin, ettei minun tarvitse itsekseni mennä henkilökunnan ruokalaan, vaan joku kollegoista tulee mukaani tai syön ruokani vaihtoehtoisesti huoneessani. Lisäksi lääkäri halusi vielä lisätä, ettei työpäivien tule olla peräkkäisinä päivinä, vaan kehoni vaatii välipäivän palautumista varten. Keskustelusta jäi päällimmäiseksi sellainen olo, että minusta välitetään ja minua kaivataan töihin. Ja että työnantaja on valmis joustamaan melkoisen paljon saadakseni minut takaisin.

Keskustelutapaamisen jälkeen alkoi paperienpyörittely. Lääkäri teki samalla kertaa paperit Kelaa varten valmiiksi, jotta pystyin hakemaan osasairaspäivärahaa. Lähetin hakemuksen liitteineen heti samana päivänä, jotta päätös varmasti ehtisi tulemaan ennen työn aloitusta. Hakemuksen lisäksi työnantaja lähetti vielä uuden työsopimukseni Kelaan ja homman piti olla tätä myöden selvä. Kun päätöstä ei kuulunut vielä muutamaa päivää ennen elokuuta, soitin ja kysyin hakemuksen tilanteesta. Kuulemma liitteeni eivät näkyneet selvänä (olin ottanut ne puhelimella ja näkyivät moitteettomana itsellä) ja siksi päätöstä ei oltu voitu tehdä. Lähetin uudet kuvat heti ja hoputin heitä päätöksen kanssa. Käsittämätöntä, etteivät he olleet vaivautuneet olemaan minuun yhteydessä asian tiimoilta, vaan jättäneet vain hakemuksen roikkumaan. Joka tapauksessa päätös tuli saman päivän aikana, kun aloitin työt ja se oltiin hyväksytty.

Työt alkoivat sitten 12 tunnin (viikossa) sopimuksella heti elokuun ensimmäisenä päivänä. Jännitys oli aivan suunnaton ja olin aivan varma, etten selviä. Levottomuus oli valtaisaa koko päivän ajan, mutta selvisin kuin selvisinkin. Kävin jopa yksin vessassa (joka siis sijaitsee henkilöstöravintolan vieressä) ja taisin jopa hakea lasin vettäkin piittaamatta ihmispaljoudesta. Samalla tavalla kaikki työpäivät ovat tässä kolmen viikon aikana menneet: välillä on huonompia hetkiä, välillä menee paremmin. Ilman rauhoittavaa lääkettä en ole vielä pärjännyt, enkä ala tätä vielä kyllä kokeilemaankaan. Töistä en ole joutunut kertaakaan lähtemään aiottua aikaisemmin ja olen jopa tehnyt muutaman ekstrapäivän. Lisäksi olen tehnyt peräkkäisiä päiviä, koska työnkuvani on sitä vaatinut. Henkilöstöravintolassa en uskalla vielä aikaani kovinkaan paljoa viettää, eikä liiallinen hälinä ole kovinkaan tervetullutta työpäivääni. Mutta selviän, hetki kerrallaan. Toivon, että suunta on vain ylöspäin niin paranemisen kuin työssä pärjäämisen kanssa. Tämän kuun lopulla käymme jälleen keskustelua työtunneistani ja niiden mahdollisesta nostosta. Puhuin alustavasti jo esimieheni kanssa ja olen itse sitä mieltä, että 12 tuntia riittänee vielä ainakin syyskuun ajaksi. Paljon on kuitenkin tulossa muutoksia jo syyskuuhunkin muuton vuoksi, joten lisämuutoksille tuskin on enää tilaa.

 

Hyvinvointi Mieli Terveys Työ

Isän tyttö

Isä oli se aikuinen, joka hassutteli ja hullutteli kanssani, mutta piti myös tiukkaa kuria koulun ja harrastusten suhteen. Isän kanssa vietimme aikaa remontoiden, liikkuen ja unelmoiden tulevasta. Olin poikamainen tyttö ja rakastin niitä hetkiä, kun sain viettää isän kanssa aikaa. Isä oli turvallinen ja luotettava aikuinen, paitsi humalassa. Turvattomuuden tunne niinä hetkinä, kun tajuaa, ettei aikuinen ole läsnä ja siinä, vaan käyttäytyy aivan eri tavoin kuin selvinpäin. Olisipa ollutkin niin, että vain toinen aikuisista joi, mutta molemmat olivat humalassa aina samaan aikaan. Eikä humala ollut pahin asia, vaan ne jatkuvat riidat, joita jouduin koko lapsuuteni ja nuoruuteni kärsimään. Katsomaan, kun isä raahaa äitiä hiuksista tai kun äiti lyö isää. Kun huuto sattuu korviin, eikä tiedä mihin pitäisi mennä, tai mitä tehdä. Näinä hetkinä linnoittauduin huoneeseeni ja yritin keskittyä katsomaan elokuvaa tai kuuntelemaan musiikkia. Usein äiti vielä pamahti huoneeseeni ja kertasi humalassa riidan syitä. Isä oli tässä vaiheessa jo lähtenyt pois, useimmiten autoon nukkumaan tai läheiseen kulmabaariin. Lohdutin äitiä minkä jaksoin ja pidin omat tunteeni kurissa. Koskaan, ei koskaan minulta kysytty, miltä minusta tuntui. Tapahtumia ei koskaan käyty läpi seuraavana päivänä, vaan oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Usein sain myös lahjuksia, jotka tietysti kielivät äidin ja isän huonosta omatunnosta: milloin herkkuja, milloin uusia levyjä. Useimmiten herkkuja. Lapsena ei minulla tietenkään ollut välineitä käsitellä asioita ja omia tuntemuksia, vaan hautasin ne syvälle sisääni. Yritin vain kovasti olla se helppo, kiltti ja osaava lapsi.

Rakensimme talon isän kanssa perustuksista saakka. Ei mennyt aikaakaan, kun isä jäi kiinni pettämisestä. Katsoin olohuoneessa Emma-gaalaa, ja kuulin vanhempien riitelevän makuuhuoneessa. Samalla sekunnilla äiti pelmahti olohuoneeseen ja kertoi isän pettäneen häntä, emmekä jäisi taloon enää hetkeksikään. Isä istui ruokailuhuoneessa, kun lähdimme autolla kohti veljeni asuntoa. Viimeiset sanat isälle olivat: olisit voinut hoitaa tämän paremminkin. Muutamaa päivää myöhemmin tyhjensimme kodin tavaroistamme ja aloitimme uuden elämän äidin kanssa kahden. Äiti ei eronnut vain isästä, vaan myös oma yhteyteni katkesi isääni. En sano, että äiti pakotti valitsemaan heidän välillään, mutta siltä se kuitenkin tuntui. Valitsin äidin pitkäksi aikaa. En koskaan edes ajatellut, miltä isästä mahtoi tuntua. Olen kuitenkin isäni ainoa lapsi, joka jätti hänet yksin. En tiedä onko tämä kokemus ajanut myös nykyiset välimme siihen pisteeseen, että on vaikea löytää väliltämme välitöntä lämpöä ja rakkautta. En epäile tosin hetkeäkään, etteikö isäni rakastaisi minua. Hänellä on vain kovin huono ja kylmä tapa osoittaa tätä, enkä ole myöskään koskaan kuullut hänen sanovan tätä ääneen. Olemme siis tekemisissä ja näemme tätä nykyä usein, mutta jotakin tuntuu puuttuvan. Ehkä siitä myös johtuu se, että yritän olla täydellinen tytär hänelle. Tätähän olen aina yrittänyt olla, mutta nyt vielä aikuisena yhäkin enemmän. Ehkä kaipaan sitä rakkautta, mitä meidän välillä oli silloin kun olin lapsi. Ennen kuin mikään oli ehtinyt mennä vikaan. Ja nyt yritän kaikin tavoin olla täydellinen, jotta saisin sen takaisin. Ja koska emme ole löytäneet vieläkään samaa säveltä vuosien yrittämisen jälkeen, tuntuu, että olen epäonnistunut. Epäonnistuminen oman isän silmissä ahdistaa ja viiltää rintalastasta saakka ja tieto siitä, etten ikinä pysty olemaan täydellinen ja ansaitse ehdotonta rakkautta isältäni, viiltää vieläkin syvemmältä.

 

Suhteet Ystävät ja perhe Syvällistä