Yleisön pyynnöstä ajattelin kirjoittaa yksityiskohtaisemmin työhön paluusta, ja mitä kaikkea ehti tapahtumaan ennen itse työpaikalle uudelleenastumista. Jäin tosiaan sairaslomalle maaliskuun loppupuolella. Vaikka sain apua nopeasti, oli prosessi tietysti pitkä: tämän tiesin jo heti alusta lähtien, mutta oli vaikea myöntää itselleen, että tarvitsee aikaa parantuakseen. Annoin itse itselleni aikaa vuoden loppuun saakka parantua (tällainen suoriutuja kun olen), mutta prosessi lähti sitten hieman nopeammin liikkeelle. Ensimmäisiä kertoja töihin paluuta vilauteltiin työterveyden puolelta kesäkuun alkuun. Osasin sanoa jo heti, ettei tule onnistumaan: tarvitsen enemmän aikaa. Työterveyslääkärin ajatus paluusta oli se, että mitä kauemmin työpaikalta on pois, sitä vaikeammaksi paluu saattaa muodostua. Psykiatrin kanssa tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että paluu on sitä helpompaa, mitä terveempi olen. Näinpä sairaslomaa jatkettiin heinäkuun loppuun saakka.

Koko sairasloman ajan olin itse aktiivisesti yhteydessä työpaikalle ja työyhteisö oli kiinnostunut kovasti voinnistani. Miltei viikoittain pidimme yhteyttä ja ainakin kerran kuukaudessa kävin näyttäytymässä työterveyslääkärillä. Sovimme lääkärin kanssa, että pidämme kolmikantakeskustelun heinäkuun puolivälissä ja sovimme pelisäännöistä töihin palaamisen suhteen elokuuta varten. Itse keskustelutilanne jännitti itseäni kovasti, vaikka tiesin, että tässä ollaan minun puolella. Tarkoitus on löytää ne keinot, millä minut saadaan takaisin töihin. Paikalle olivat kerääntyneet oma esimieheni, henkilöstöosaston työntekijä, lääkäri, minä ja minun valitsemani edustajani (olin valinnut kollegani turvakseni). Keskustelu lähti sujumaan kovin luontevasti, sillä olin antanut lääkärille luvan puhua tilanteestani avoimesti: ei minulla missään vaiheessa ollut sellaista oloa, että olisin halunnut jotenkin salata sairauttani ja siihen liittyvää oirekuvaa. Avoimuus oli mielestäni koko tilanteen ja myös töihin paluun avaintekijöitä! Keskustelussa siis sovimme, että mitä minä tarvitsen, jotta pääsen takaisin työelämään. Toiveita olin miettinyt etukäteen paljon ja tein ihan listankin: pyysin omaa rauhallista huonetta, vähennettyä työmäärää, pelkkiä aamuvuoroja sekä vähennettyjä työtunteja. Kaikkiin pyyntöihini suostuttiin ja vielä lisäyksenä sovittiin, ettei minun tarvitse itsekseni mennä henkilökunnan ruokalaan, vaan joku kollegoista tulee mukaani tai syön ruokani vaihtoehtoisesti huoneessani. Lisäksi lääkäri halusi vielä lisätä, ettei työpäivien tule olla peräkkäisinä päivinä, vaan kehoni vaatii välipäivän palautumista varten. Keskustelusta jäi päällimmäiseksi sellainen olo, että minusta välitetään ja minua kaivataan töihin. Ja että työnantaja on valmis joustamaan melkoisen paljon saadakseni minut takaisin.

Keskustelutapaamisen jälkeen alkoi paperienpyörittely. Lääkäri teki samalla kertaa paperit Kelaa varten valmiiksi, jotta pystyin hakemaan osasairaspäivärahaa. Lähetin hakemuksen liitteineen heti samana päivänä, jotta päätös varmasti ehtisi tulemaan ennen työn aloitusta. Hakemuksen lisäksi työnantaja lähetti vielä uuden työsopimukseni Kelaan ja homman piti olla tätä myöden selvä. Kun päätöstä ei kuulunut vielä muutamaa päivää ennen elokuuta, soitin ja kysyin hakemuksen tilanteesta. Kuulemma liitteeni eivät näkyneet selvänä (olin ottanut ne puhelimella ja näkyivät moitteettomana itsellä) ja siksi päätöstä ei oltu voitu tehdä. Lähetin uudet kuvat heti ja hoputin heitä päätöksen kanssa. Käsittämätöntä, etteivät he olleet vaivautuneet olemaan minuun yhteydessä asian tiimoilta, vaan jättäneet vain hakemuksen roikkumaan. Joka tapauksessa päätös tuli saman päivän aikana, kun aloitin työt ja se oltiin hyväksytty.

Työt alkoivat sitten 12 tunnin (viikossa) sopimuksella heti elokuun ensimmäisenä päivänä. Jännitys oli aivan suunnaton ja olin aivan varma, etten selviä. Levottomuus oli valtaisaa koko päivän ajan, mutta selvisin kuin selvisinkin. Kävin jopa yksin vessassa (joka siis sijaitsee henkilöstöravintolan vieressä) ja taisin jopa hakea lasin vettäkin piittaamatta ihmispaljoudesta. Samalla tavalla kaikki työpäivät ovat tässä kolmen viikon aikana menneet: välillä on huonompia hetkiä, välillä menee paremmin. Ilman rauhoittavaa lääkettä en ole vielä pärjännyt, enkä ala tätä vielä kyllä kokeilemaankaan. Töistä en ole joutunut kertaakaan lähtemään aiottua aikaisemmin ja olen jopa tehnyt muutaman ekstrapäivän. Lisäksi olen tehnyt peräkkäisiä päiviä, koska työnkuvani on sitä vaatinut. Henkilöstöravintolassa en uskalla vielä aikaani kovinkaan paljoa viettää, eikä liiallinen hälinä ole kovinkaan tervetullutta työpäivääni. Mutta selviän, hetki kerrallaan. Toivon, että suunta on vain ylöspäin niin paranemisen kuin työssä pärjäämisen kanssa. Tämän kuun lopulla käymme jälleen keskustelua työtunneistani ja niiden mahdollisesta nostosta. Puhuin alustavasti jo esimieheni kanssa ja olen itse sitä mieltä, että 12 tuntia riittänee vielä ainakin syyskuun ajaksi. Paljon on kuitenkin tulossa muutoksia jo syyskuuhunkin muuton vuoksi, joten lisämuutoksille tuskin on enää tilaa.