Muutoksentuulia puhaltelee (ellei jopa myrskyä) joka suunnasta. Kuten aiemmin kerroin, olen palannut töihin ja terapiani on alkanut. Palaan näihin aihepiireihin yksityiskohtaisemmin lähipäivinä. Terapian tarkoitushan minulla oli se, että käydään solmuja menneisyydestä läpi ja löydetään syitä ahdistuksen syntyyn: tämä näin lyhykäisyydessään. Kuitenkin maanantaina marssiessani vastaanotolle jouduin keskittymään aivan täysin uuteen ja yllättävään aiheeseen: eroon. Herra H päätti sunnuntaina, ettei halua jatkaa matkaa enää kanssani. Haluamme kuulemma eri asioita ja molemmat tarvitsevat aikaa elämän suunnan etsimiseen ja tavallaan myös aikuistumiseen (vaikka aikuisia tässä jo ollaankin). Päätös oli yllätys ja aikamoinen shokki, mutta pystyimme mielestämme alkujärkytyksen jälkeen myös keskustelemaan asioista hyvinkin aikuismaisesti ja neutraalisti.

Nyt tilanne on se, että asumme vielä elokuun yhdessä ja sitten minä muutan uuteen asuntoon heti syyskuun alussa. Ainakin nämä muutamat ensimmäiset päivät ollaan pärjätty saman katon alla oikeinkin hyvin, mutta pelkään toki, että ero konkretisoituu vasta muuton koittaessa. Nyt kuitenkin nähdään koko ajan ja vietetään aikaa yhdessä. Tällä hetkellä olo on tietysti aika-ajoin aivan kamala: tuntuu, ettei saa henkeä ja itku ei lopu. Onhan se ymmärrettävää, kun yhdessäoloa on takana viisi vuotta ja näin meidät tulevaisuudessa yhdessä jokaisessa elämän mutkassa ja suorallakin. Vieläpä ihan loppusuoralla tökkimässä toisiamme rollaattoreilla ja kävelykepeillä. Raastaa sydäntä, kun koko loppuelämä menee uusiksi: ei tule yhteistä koiraa tai lapsia, eikä taloa unelmapaikastamme. Herra H ei ole kotona, kun minä saavun työpäivän jälkeen kotiin. Hän ei laita enää viestiä, että mitä syödään ja mitä tehdään. Hän ei myöskään tsemppaa minua eteenpäin ja huolehdi, että minulla on kaikki hyvin: nyt minun on tehtävä tämä itse.

Tulee mieletön ikävä hänen ohimennen tehtyjä silityksiä käsivarteen, iltasuukkoja ja höpötyksiä. Tuijotuksia, joita hän luuli, etten huomaa. Hymy ja hymykuopat, jotka saivat minut polvilleen jo ensitapaamisella. Muistan, miltä hänen hiukset tuntuvat sormieni välissä, kun tyynnytän häntä uneen. Hänen käsi kädessäni sai oloni tuntumaan turvalliseksi ja hyvällä tavalla pieneksi. Muistan miltä hänen ihonsa tuoksui ja mistä päin kehoa löysin joka ikisen luomen ja arven. Tiesin mikä sai hänet nauramaan ja piristymään, tiesin kaikki hänen lempiasiansa. Osasimme molemmat lukea toisiamme kuin avointa kirjaa.  Ikävöin jopa niitä asioita, jotka saivat minut raivon valtaan. Likaisten vaatteiden heittely ympäri asuntoa, liian usein tapahtuvat menot kavereiden kanssa ja siivouslaiskuus. Nyt kun näitä listaa, ne tuntuvat mitättömän pieniltä: asioita, joista ei olisi tarvinnut jankuttaa jatkuvasti.

Enkä kestä ajatusta, että joku muu saa kokea nämä asiat tulevaisuudessa ja kantaa häntä läpi arjen ja juhlan.