Play with me, Part I

Nainen valmistautuu ensimmäiseen näytökseen. Hän pesee ja kampaa pitkät tummat hiuksensa. Huulilleen hän lisää synninpunaista väriä; silmät ovat jo rajattu kohtalokkaan tummiksi. Upean vartalonsa hän peittää punaiseen mekkoon joka hivelee lantion kaunista kaarta. Nainen tietää mitkä ovat hänen vahvuutensa eikä hän häpeile korostaa niitä. Nainen osaa ulkoa repliikkinsä; jokainen vuorosana on tarkkaan harjoiteltu, jokainen liike ja ele ovat osa näytelmää joka on juuri alkamassa…

Näytelmä kertoo viettelyksestä. Kuinka vietellä mies, saada hänet pauloihinsa. Rooli ei ole vaikea, päinvastoin kerta toisensa jälkeen toistettuna se on puuduttavan tylsä ja yllätyksetön. Mielessään nainen huokaisee tylsistyneenä miehen jälleen korottaessa itseään ja egoaan pilviin. Eikö tämä koskaan lopu, hän ajattelee. Eikö hän koskaan tapaa miestä jolla on niin hyvä itsetunto ettei tämän tarvitse louskuttaa leukojaan omasta erinomaisuudestaan?

Esiripun laskeuduttua nainen palaa takahuoneeseen, omaan rauhalliseen tilaansa. Hän pesee meikit kasvoiltaan ja kertaa näytelmän tapahtumia. Hän tuntee itsensä vanhaksi ja kuluneeksi. Jokin hänen sydämessään kaipaa viattomuutta, puhtautta ja aitoutta. Roolihahmon läpi ei kukaan pääse näkemään ihmisen todellista ydintä. Se lienee tarkoituskin, suojata itseään tunkeilevilta katseilta ja kommenteilta.

Nainen lähtee metsään kävelemään. Hän huokaisee syvään ja luo katseensa kohti puunlatvoja ja pilviä joiden takaa sarastaa talvinen aurinko, ja tuntee syvää rauhaa ja kiitollisuutta. Hän on vihdoin oma itsensä, enää ei tarvitse esittää eikä leikkiä. Roolien sekamelskassa unohtaa helposti itsensä, kadottaa kosketuksen itseensä, unohtaa kuka oikeasti on. Vain yksin ollessaan, kun kukaan ei ole näkemässä, paitsi Luojansa, voi nainen olla täysin oma itsensä.