Kasvatusasiaa

Netistä, jos googlaisi niin löytäisi varmasti, vaikka minkälaisia neuvoja kasvatukseen. Tällä hetkellä on myös käynyt keskustelupalstat kuumana, kun on pohdittu saako lapsen suun pestä saippualla (jos et ole lukenut aiheesta uutisoitu mm. täällä: https://m.iltalehti.fi/kotimaa/201801292200704660_u0.shtml. ) Ja koska ollaan netin keskustelupalstoilla ei aihe tietenkään ole pysynyt vain siinä, vaan on alettu keskustella (väitellä ja riidellä) siitä, mitä on oikeanlainen kasvatus. Ajattelin työntää lusikkani soppaan ja pohtia kasvatusta lapsettomana (eli mistään mitään tietämättömänä), koska kuitenkin aressani ja työssäni tällä hetkellä isoissa rooleissa on kolme lasta, jolle pelisäännöt on määrännyt joku muu.

soap-bubble-2575905_1280.jpg

 

Voidaan olettaa, että ydinperheessä molemmilla vanhemmilla on lähtökohtaisesti yhtä paljon valtaa. Uusioperheessä taas saatetaan keskustella siitä, miten paljon äiti- tai isäpuolella on valtaa päättää lasten asemasta. Mutta mitäs sitten, kun au pairina hyppää keskelle valmiin perheen arkea ja pitäisi huolehtia perheen lapsista? Millainen vastuu siinä on? Mitkä on kenenkin oikeudet?

Itse koen, että perheen äidillä (työskentelen perheelle, jossa on yksinhuoltajaäiti) on aina tietenkin suurin valta, mutta helpoiten tilanteet hoituu, kun on yhteiset pelisäännöt selvillä. Vaikka huolehdin lapsista pitkiä aikoja päivässä ja olen vapaallakin heidän kanssa samassa tilassa, on lasten äiti oikeutettu tekemään kaikki päätökset yksin, jos niin haluaa. Mutta tässä tuleekin vastaan se puoli, että minusta on erittäin tärkeää, että työskentelen paikassa, jossa voin allekirjoittaa kaikki säännöt. Meillä lasten ruutuaikaa on rajoitettu, väkivalta on väärin ja nukkumaanmenoajat on olemassa. On myös helpottavaa tietää, että lasten äiti on luvannut seisoa minun sanojeni takana, jos jotain esimerkiksi kiellän lapsilta, on asia sen jälkeen kielletty. 

Tuntuu oudolta käyttää sanaa kasvatus. Että minäkö, vasta pari vuotta sitten täysi-ikäistynyt tytön tyllerö kasvattaisin lapsia? Huolehdin, että on säähän sopivat vaatteet päällä, leikkaan kasviksia lounaslautaselle ja keskustelen siitä, miksi veljeä ei saa tönäistä, mutta silti kasvattaminen sanana tuntuu omituiselta. Olen ehkä mukana ja apukätenä lasten kasvatusprojektissa, mutta jostain syystä sen pelkän sanan kasvatus käyttö tuntuu liian isolta. 

Jokaisella on omat käsityksensä siitä, millaista on oikeanlainen kasvatus. Sen lisäksi Suomen laissa on esimerkiksi kielletty väkivallan käyttö. Olen nuori, lapseton ja varmaan jonkun mielestä väärin kasvatettukin, mutta minun mielestä tuo laki riittää kertomaan sen, että väkivaltaa lapseen ei kuulu käyttää. Koska aiheesta on jo laki, on minusta ihan turhaa keskustella haittaako se pieni läimäisy vai ei. Muuten hyvässä kasvatuksessa on minusta kyse siitä, että pyrkii ajattelemaan lapsen parasta. Huolehtii, että lapsella on kaikki tarvittava ja turvallista olla. 

Kasvatin tai en, niin minusta au pairin ja jokaisen aikuisen, joka on lapsista vastuussa vastuu ja oikeudet on samat. Pitää huolehtia lapsesta, mutta pitää myös kunnioittaa sitä, joka oikeasti on lapsesta täysin vastuussa eli huoltajaa. Tämä tapa tarkoittaa sitä, että kymmenen vuotias Sara inhoaisi tämän päivän Saraa aina kun suusta pääsee perustellessa ”koska minä sanon niin” tai ”koska minä olen aikuinen”. Mutta niin kauan, kun ajattelen lapsen parasta, kunnioitan hänen oikeuksiaan ja vanhemman tahtoa, uskon toimivani oikein. Suurimmalla osalla kerroista kymmenen vuotiaan Saran mieliksi  myös perustelen kunnolla lapselle, enkä kuittaa asioita yhdellä lauseella.

-Sara

(postauksen kuvat: Pixabay) 

Perhe Vanhemmuus Työ Uutiset ja yhteiskunta

Ei kiitos tekosyille

Tämä postaus sai idean siitä, kun olin mitenkään sen enempää ajattelematta lähettänyt kavereilleni snapchatissa kuvan lounaastani, kun yksi kavereistani vastasi niin kadehtivansa elämääni tällä hetkellä. Totesin, että mikä muka estää häntä toimimasta samalla tavalla, kun (teko)syitä alkoi löytyä. 

IMG_20180123_091158.png

Olen itse ollut aina hirveän huono tekemään päätöksiä ja aloitteita. Vietän useita minuutteja kaupan pakastealtaan äärellä miettimässä otanko hernepaprikapussin vai porkkanaparsakaalikukkakaalipussin ja vaihdan vaatteita vielä siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti olla jo menossa ulos ovesta. Inhoan olla ensimmäinen, joka laittaa viestiä tai kysyy, että nähtäisiinkö uudelleen. Pikkuhiljaa olen kuitenkin ymmärtänyt, että en jaksa enää vitkutella kaiken kanssa, eikä kenenkään muunkaan minusta pitäisi. 

Vuonna 2014 miesten ja naisten yhteinen elinajanodote oli noin 81vuotta (lähde: Terveyskirjasto), mikä voi nuoren ihmisen korvaan kuulostaa siltä, että aikaa on loputtomasti. Elämässä ei voi kuitenkaan ikinä tietää, miten käy, joten asioita ei kannata lykätä turhaan. Jokainen ihminen ansaitsee olla onnellinen, joten miksi me pelätään niin paljon tehdä niitä asioita, jotka voisi tehdä meidän elämästä paljon parempaa? 

Sillä ei pitäisi olla väliä, miten suuria tai pieniä unelmat on, vaan aina pitäisi mennä niitä kohti. Tärkeintä on päättää uskaltaa ja sitten oikeasti toimia. Tuntuu siltä, että jauhan kliseitä, mutta tämä aihe on sellainen, että jotkut vielä selkeästi tarvitsee sitä, että joku vääntää tätä asiaa rautalangasta. Tämä on sinun elämä ja sinä saat tehdä sillä, mitä ikinä haluat, kunhan et satuta muita. 

Pitäisi muistaa se, että kaikki ihmiset haluaa eri asioita. Välillä on myös niin, että yksi ihminen haluaa asioita, jotka on ristiriidassa keskenään, mutta silloin pitää päättää, mitä unelmaa lähtee tavoittelemaan. Aina ei kannata valita sitä helpointa tai järkevintä vaihtoehtoa vaan oikeasti miettiä, että mikä tekee kaikista onnellisimmaksi. Eikä pidä myöskään pelätä sitä, että mitä jos valitsee väärin tai epäonnistuu, koska mieltään saa muuttaa ja aina voi yrittää uudelleen. 

Lähde reissaamaan, jos se on se mitä eniten tahdot tehdä. Sinne kouluun pääsee kyllä myöhemminkin sisälle. Eroa, vaikka olisi yhteinen asuntolaina ja kaikki ”ihan hyvin”, jos tuntuu siltä, että jossain voisi olla jotain parempaakin. Pyydä sitä söpöä poikaa bussista ulos, vaikka et tietäisi seurusteleeko hän ja seuraavan kerran pakkien jälkeen olisi super kiusallista mennä samaan bussiin. 

Tekosyyt ei johda mihinkään ja oikeasti niiden kertominen ja kuuleminen vain masentaa. Jos oikeasti haluat jotain asiaa, ei millään muulla pitäisi olla väliä. Olen itsekin sortunut jahkailuun ja jättänyt asioita tekemättä, eikä mikään ole koskaan harmittanut niin paljon kuin ne kerrat. On paljon mukavampaa itkeä sydänsuruja jäätelökulhon äärellä tai lysähtää levytanko niskassa lattialle ja tietää pitäneensä hauskaa ja yrittäneensä, kuin pyöriä sängyssä ja miettiä, että mitä jos. 

Jos ei ole valmis tekemään muutoksia, ei ole minun mielestä oikeutta valittaa. On vain typerää uskotella itselleen, että joku muu on parempi johonkin hommaan kuin itse on. Sinä voit ihan yhtä hyvin hakea sitä ylennystä kuin työkaverisi ja sinä voit aivan yhtä hyvin myydä omaisuutesi ja lähteä Intiaan niin kuin se nainen, joka oli lehdessä. Ei niitä asioita tietenkään ole pakko tehdä, jos et halua, mutta ei ole olemassa yhtäkään oikeasti tarpeeksi hyvää syytä, mikset voisi tehdä niin, jos haluat. Sillä ei ole mitään merkitystä, mikä se asia on kunhan se tekee sinut onnelliseksi, koska silloin se kannattaa ja pitää tehdä. 

Joten tiivistetään vielä kerran pähkinänkuoreen koko juttu: lakkaa miettimästä ja selittelemästä ja toimi. Nyt. Niin ihan heti. Laitat sen viestin nyt etkä tänään illalla. Menet ja ilmoittaudut sille kurssille nyt, etkä ensi syksynä. Aloitat kirjoittamisen nyt, etkä sitten joskus kun on aikaa. 

-Sara 

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä