Aika pitkään ollaan täällä jo pyöritelty kysymyksiä ”Mitä me oikein tehdään jos…” tai ”Mitä nyt kun…”, mutta oikeaa vastausta ei ole löytynyt. Aika Sydneyssä on ollut ihanaa, mutta takaraivossa on kuitenkin koko ajan kiusannut ajatus siitä, että ei tämän ihan näin pitänyt mennä. Reissuun lähtiessä kuvittelin ehkä vähän sinisilmäisesti, että viiden viikon jälkeen Australiassa Sydney olisi jäänyt jo kauas taakse ja olisin jo jossain töissä ja enemmän kiinni normiarjessa. Luotettavaa farmia autottomana ja naispuoleisena kaksikkona on kuitenkin kuviteltua vaikeampaa löytää, mikä sai päättämään, että nyt on aika vaihtaa suunnitelmia.

Varattiin lennot Brisbaneen, minkä jälkeen ehkä vähän hukassa ollut innostus reissaamista kohtaan palasi. Kaikki uusi kiehtoo aina enemmän kuin vanha ja uskon, että muutos tekee hyvää. Vaikka onkin ollut hauskaa huomata, miten nopeasti Sydneyyn on tottunut, en kuitenkaan oikeasti halua olla se tyyppi, joka osaa neuvoa lähimpään ruokakauppaan, miten junaa käytetään tai mitkä paikat on pakko nähdä.

Ensimmäisen parin viikon jälkeen ehkä vähän pelkäsin sitä hetkeä, kun joudun lähtemään Sydneystä. Pelotti, että juurrun jo heti ensimmäiseen paikkaan ja ensimmäisiin ihmisiin liikaa ja vahingossa vielä jämähdän tänne. Täältä kun löytyisi kivat ulkotreenipaikat ja mukavat puistot, ihana ruotsalainen, joka on juuri oppinut sanomaan suomeksi ”purkka” ja ”lihapulla”, hirmu mukava englantilainen hippityttö, joka jaksaa aina olla positiivinen, irkkupoika, jonka aksentista haluaisin hirveästi oppia saamaan selvää ja aussi, jonka paitoja on ollut parasta lainata. Näiden lisäksi olisi vielä monta muuta asiaa ja tyyppiä, joita en haluaisi jättää taakse, mutta nyt vaan jotenkin tuntuu siltä, että kuuluu jatkaa matkaa.

Toissapäivänä vietettiin yhden brittitytön läksiäisiä grillauksen merkeissä ja samalla illan päätteeksi tuli luonnollisesti sanottua myös ensimmäiset kunnon heipat sellaiselle ihmiselle, jota tuskin enää tapaa. Kirpaisi jo silloin, enkä edes halua ajatella, miltä tuntuu, kun ylihuomenna itse lähden ja olen joutunut hyvästelemään kaikki. Toisaalta olen kuitenkin varma, että kun saavun Brisbanen auringon alle kaikki muuttu heti paremmaksi, mutta sitä ennen pitää vaan taas selvitä lentomatkasta ristiriitaisin fiiliksin.

-Sara