Halusin tulla vähän avautumaan imetyksestä, sillä se on pyörinyt mun päässä pidemmän aikaa. Imetys on synnytyksen ohella oikeasti maailman normaalein asia, mutta silti samalla olevinaan jotain hirveän ihmeellistä. Nykyään on hirveästi mielipiteitä siitä, saako imettää julkisesti vai onko se jotenkin sopimatonta. En oo ikinä käsittäny miksi sitä pitäisi hävetä, jos joku ei kestä sitä että äiti ruokkii pientä lastaan, pitäisi mennä vähän itteensä. Kaikki vauvat kun ei suostu syömään pulloa ja yleensä siihen pyritäänkin, että pulloa syötäisiin vasta isompana, jos ollenkaan jos siirrytään suoraan (nokka)mukeihin. Suurin osa naisista ainakin haluaisi täysimettää lapsiaan, koska se on kaikkein luonnollisinta ja parasta omalle vauvalle. Nykyään ihmisillä on joku hirveä tarve saada tietää että imettääkö juuri synnyttänyt äiti, kuinka hyvin imetys sujuu vai sujuuko lainkaan ja siihen päälle laukoa omia mielipiteitään ja kokemuksiaan asiasta. Jos imetys ei sujukaan niin kuin on toivonut, voi toisten ”aijaa, ei mulla koskaan ollu mitään ongelmia imetyksen kanssa, multa tuli tosi hyvin maitoa koko ajan” -kommentit tuntua tosi pahalta, vaikkei sitä ulospäin näytäkkään. Niinkuin minusta tällä hetkellä.

Jo raskaana ollessani multa tiputteli maitoa, yöpaita oli aina aamuisin ihan täplikäs nännien kohdalta ja joskus aamuisin tunsin kun paita olikin yhtäkkiä likomärkä toisen rinnan kohdalta. Ajattelin että toivottavasti tää meinaa sitä että multa tulee hyvin maitoa ja pystyn kunnolla imettämään, jes! Jospa olisin silloinkin jo uskaltanut ruveta pumppailemaan maitoa talteen ja entisestään parantamaan sen tuloa, enää en muista miksen tehnyt niin. Ehkä pelkäsin että sitä rupee tulemaan jotenkin liikaa tai joku siinä vaan tais jännittää.

Aleksi syntyi ja niin kuin aiemmin oon jo kirjoittanut, mun nännit räjähti ihan saman tien. Imetys teki ihan _helvetin_ kipeetä koko ajan, niinku joku ois puukolla viiltäny ja samalla jollain koukulla repiny nännejä heti ku Aleksi nappas sen suuhunsa. Maito nous kunnolla ku päästiin kotiin ja mun rinnat oli ihan hirveen näköset, kuin jotkut kivikovat silikonipallot ja niitä särki ja pakotti ihan tosi paljon. Ja mikään ei auttanu. Ekan viikon heiluin kotona pelkissä sairaalan verkkoalkkareissa ja shortseissa ja yläosassa oli vaan imetysliivit, joista ne lärpäkkeet alhaalla ja harso roikkumassa siitä, koska en voinu pitää ees liivejä kunnolla päällä ku jos nännejä hipasi joku ni kiljasin ja lujaa. Harso siksi että maitoo vaan tiputteli ni muuten oisin uinu maidossa. Öisin pystyin vetään peiton vaan rintojen alle, eli koko yläosa oli ilman peittoa ja palelin ihan hullusti. 

Ja koska imetys teki niin kipeetä, oli mun pakko antautua siihen että Aleksi sai välillä pullosta korviketta ja rinnat levätä. Tunsin jo heti huonoa omaatuntoa siitä että siihen jouduttiin, mutta se oli niin hirveetä se kipu että oli oikeesti pakko. Onneksi Aleksi suostu mukisematta sitä syömään eikä pullon kanssa ollut ongelmia. Siitä asti siis mentiin osittaisimetyksellä, yritin imettää niin paljon kuin pystyin, mutta päivittäin annettiin myös korviketta. Aleksin ruokamäärät kasvo alussa tosi nopeesti ja korvikettaki annettiin tietysti enenevässä määrin. Joinain päivinä enemmän, joinain vähemmän.

Jouduin kokemaan muutamat tissiraivarit ja niinä aikoina olin toisaalta tyytyväinen että pullo kelpasi, ainakin sain vauvani ruokittua, mutta samalla pelkäsin että tähänkö tää jo loppuu. Joka kerta kuitenkin kovasti taisteltuani ja mitä ihmeellisimmät poppakonstit käytettyäni sain imetyksen jatkumaan. Myönnän olleeni joskus niin laiska, etten yksinkertaisesti jaksanut imetysepisodia, vaan helpompi oli antaa pulloa. Vaikka julki-imetyksen puolella olenki, olin ite niin ujo etten sitä kuitenkaan uskaltanu tehdä, vaan annoin aina liikkeellä ollessa mieluummin pullosta.

Sitten pikkuhiljaa alkoi imetyskerrat vähentyä ja vähentyä, lopulta Aleksi suostui imetettäväksi ainoastaan öisin kun oli vähän unenpöpperössä eikä tajunnut vastustella. Ja nyt on menossa kolmas päivä, kun Aleksi ei ole suostunut siihen edes öisin, eli kolme päivää mennyt imettämättä. Oon pari kertaa päivässä vielä yrittäny pumpata viimeiset millit maitoa, mutta pumpattavan maidon määräkin vähenee koko ajan. Oon ihan hirveen pahalla mielellä, etten pystyny siihen pidempään, mutta tyytyväinen toisaalta että edes tänne asti. Kaikki ei pysty näinkään kauaa, Vauva-lehdestä taisin lukea että suomalaisten keskimääräinen imetyspituus on vain 2kk. Paria viikkoa vajaa puoli vuotta. Mietin koko ajan mitä olisin voinu tehdä toisin, no montakin asiaa, mutta oikeestaanhan sitä on turha märehtiä. En halunnut ruveta pakottamaankaan Aleksia syömään rintaa, jos se ei sitä tosiaan huoli enää, vaikeaksi se olis mun pääkopallekin käynyt se väkisin tappeleminen. Silti sydäntä korventaa.

Oikeestaan oon siinä mielessä ihan tyytyväinen, että Aleksilla ei koskaan oo ollu korvikkeen kanssa mitään ongelmaa, se takas sen että oon päässy ees joskus käymään itekseni jossakin, kun ei oo koko aika tarvinnu tissin olla paikalla. Eli vähän ristiriitaset tunteet. Jos saadaan vielä lisää lapsia, niin uskon että sen(/niiden) kohdalla annetaan myös jonkin verran korviketta, mutta yritän kuitenkin parhaani mukaan imettää. 

En tiedä liittyykö asiaan, mutta Aleksi on ruvennut enemmän heräämään öisin huutaen, kun imetys on vähentynyt/loppunut. Oon yrittänyt pidellä edes vähän enemmän nyt sylissä, kun imetyksen kautta tullutta läheisyyttä ei enää ole, mutta siinäkin tuntuu että Aleksi haluaa kiemurrella koko aika pois. Eli mistä lie johtuu…

Tulipahan pitkä stoori, mutta sainpahan avauduttua. Paha mieli kalvaa koko ajan, ehkä vielä joskus voin olla ylpeä itestäni että pääsin edes tänne saakka, mutta en vielä hetkeen. Nyt yritän vaan keskittyä muuten Aleksin kanssa olemiseen ja kiinteiden syöttämiseen sekä sormiruokailukokeiluihin.

<3