Paluu Suomeen, osa 1

On kulunut reilu vuosi siitä, kun irtisanouduin vakituisesta työstäni Suomen Lukiolaisten Liiton viestintäkoordinaattorina. Olin lähdössä vaihtoon Etelä-Afrikkaan puoleksi vuodeksi enkä ollut aivan varma siitä, haluaisinko jäädä maahan vielä pidemmäksi aikaa joko opiskelemaan tai työharjoitteluun. Siksi järkevimmältä vaihtoehdolta tuntui opintovapaalle jäämisen sijaan irtisanoutua.

Kirjoitin irtisanoutumisen jälkeen Facebook-postauksen siitä, kuinka paljon mua pelottaa jättäytyä “vain opiskelijaksi”, kun kaikki muut ympärillä tuntuvat olevan kovalla tahdilla kohti huippua sykkien opintoja eteenpäin oman alan hommien painamisen ohessa. Olin huolissani siitä, katuisinko irtisanoutumispäätöstäni myöhemmin ja joutuisinko toteamaan, että olisin päässyt urallani pidemmälle, jos olisin vain jaksanut painaa vielä vähän aikaa. Päätös irtisanoutua ei ollut muutenkaan helppo, olihan mulla työ, jossa tunsin kehittyväni ja jossa pääsin toteuttamaan itseäni harvinaisen vapaasti – puhumattakaan maailman parhaasta työyhteisöstä.

Nyt vuotta myöhemmin on jo helppo todeta, että tein oikean päätöksen. Päädyin jäämään Stellenboschin yliopistoon opiskelemaan vielä toiseksi lukukaudeksi ja en voisi olla päätöksestä onnellisempi. Tämä vuosi on ollut elämäni paras.

Vaihtovuotta Etelä-Afrikassa on jäljellä enää 15 päivää, joten olen alkanut pikkuhiljaa valmistautumaan henkisesti palaamaan Suomeen. Tähän projektiin on kuulunut mm. liittyminen viimein LinkedIniin.

Olen nyt pari viikkoa ahkerasti stalkannut menemään, mitä kaverit ja tutut puuhaavat. Koska kaikilla vaikuttaa olevan joku siistiltä kuulostava oman alan työ jossain siistissä paikassa, stressaannuin tietenkin välittömästi omasta tilanteestani. Äkkiä joku upea työpaikka jostain upeasta lafkasta tai koko ura oli siinä! Opintotukeni myös loppuu kesäkuussa, ja jollakin pitää vuokra maksaa.

Työelämään palaamisen tiellä on vain yksi este. En halua palata sinne vielä ensi vuonna.

Olen koko opiskeluajan a) käynyt töissä tai b) ollut opiskelijajärjestöaktiivi tai c) näitä molempia samaan aikaan. En tietenkään kadu tätä valintaa, sillä niiden reilun viiden vuoden ansiosta mulla on jo paljon työkokemusta ja hyvät verkostot. Vaihtovuosi on kuitenkin ollut itselleni mahdollisuus kokea ensi kertaa, millaista on olla täysipäiväinen opiskelija. Paljastus: se on upeinta ikinä.

Ennen maisteriksi valmistumista tehtävää on vielä 30 opintopisteen ja gradun verran. Ihan viimeinen aika valmistua on keväällä 2020 ennen tutkintovaatimuksien muuttumista, ja koska haluaisin vielä sitä ennen tehdä harjoittelun, opinnot olisi hyvä saada kasaan ensi vuoden loppuun mennessä.

Olen miettinyt paljon sitä, miten jaksan tehdä täysipäiväisesti opintoja töissäkäynnin ohessa. Sen tiedän jo kokemuksesta, että en yksinkertaisesti pysty tekemään asiantuntijatyötä samalla kun opiskelen, ja olin jo päättänyt hakevani asiakaspalvelutöitä ensi vuodelle. Mutta oli työ mikä tahansa, se vie aikaa ja energiaa, joka on pois opiskelulta.

Pelkään uupumista ja opintojen venymistä. Tällä hetkellä mikään muu ei tunnu yhtä tärkeältä kuin maisteriksi valmistuminen.

En halua myöskään luopua vapaa-ajastani. Olen tänä vuonna, ja varsinkin tänä lukukautena, muistanut taas, kuinka kivaa elämä voi olla. Niin absurdilta kuin se varmasti kuulostaakin, olin oikeasti unohtanut, kuinka ihanaa on tehdä asioita vain sen takia, että ne tuntuvat hauskoilta.

Sain vajaat kaksi kuukautta sitten lukukauden hommat kasaan ja sen jälkeen olen vain pitänyt hauskaa. Bilettänyt, hengaillut maailman parhaiden kämppisteni kanssa, matkustanut, tehnyt kivoja juttuja. Olen ollut onnellisempi kuin tosi tosi pitkään aikaan.

Samalla pelkään menettäväni Suomeen paluun myötä tämän puolen itsestäni juuri, kun vasta löysin sen uudestaan. Pelkään päätyväni takaisin Hulluuden Highwaylle ja jääväni sille tielle.

Voisin ensi vuonna käydä töissä ja opiskella samaan aikaan. Olla väsynyt, olla tekemättä mitään kivaa. Olla koko ajan flunssassa. Olla näkemättä kavereita. Suorittaa, olla stressaantunut.

Mutta en halua. Sillä jos jotain olen oppinut Stellenboschissa, niin sen, että herran pieksut minä olen vielä nuori ja haluan pitää hauskaa nyt kun pystyn.

Laskeskelin yhtenä päivänä, olisiko mun mitenkään taloudellisesti mahdollista olla menemättä töihin ensi vuonna. Tulin siihen tulokseen, että jos otan kaikki opintolainat, haen syksylle asumistukea ja elän tosi niukasti, niin joo. Kivi vierähti sydämeltä sillä hetkellä, kun päätin tekeväni niin.

Kyseinen valinta ei todellakaan ole itsestäänselvyys, eikä mahdollista kaikille. Suurin osa opiskelijoista käy töissä puhtaasti sen takia, että muuta vaihtoehtoa ei taloudellisesti ole. Mulla on kuitenkin siinä mielessä todella onnellinen tilanne, että asun opiskelija-asunnossa, joten vuokra on kohtuullinen verrattuna yleiseen asumisen hintaan Helsingissä. Olen myös todella etuoikeutettu siinä mielessä, että jos asiat menevät päin helvettiä, mulla on mahdollisuus saada taloudellista tukea vanhemmiltani. En halua käyttää sitä korttia, mutta tieto tuo sen verran rauhaa, että uskallan jälleen heittäytyä täysipäiväiseksi opiskelijaksi.

Olen varma, että ensi vuoden jälkeen voin taas todeta, että tulipas tehtyä hyvä päätös.

//Anne

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *