Kotikonnuilla
13.10.2017
Saavuin eilen entiseen kotikaupunkiini. Paikkaan, josta joskus pakenin. Silloin elämä oli sotku, musta huntu oli laskeutunut ylleni ja ahdistus kietoutunut kaulaani.
Siitä on nyt yli kolme vuotta, kun se tapahtui. Teko, joka muutti elämäni. Teko, josta ei puhuta. Eikä siitä puhuta nytkään. Nyt puhutaan seurauksista.
Oulusta tuli kaupunki, jossa mikään ei ollut ennallaan. Eksyin kaduille, en tiennyt kuka olin. Pyörin pimeissä syysilloissa, palelin paukkupakkasessa. Nukuin yöni katkonaisesti, söin melatoniinia pilleri toisensa jälkeen.
Oli raukkamaista paeta. Olisin voinut taistella, ottaa kotini takaisin. En tehnyt niin. Pakkasin kolme matkalaukkua ja lähdin. Kuten siirtolaiset, lähdin etsimään parempaa elämää. Tavallaan ehkä löysinkin sen.
Pakeneminen ei valitettavasti ollut kuitenkaan vastaus ongelmiini. Helsingin kadut eivät heijastelleet muistojani, eikä lehtien havina muistuttanut hetkistä, mutta päässäni muistot elivät yhä omaa elämäänsä.
Oli virkistävää rakentaa jotakin uutta. Kyhätä koti ja arki, eksyä koulumatkalla. Tavata uusia ihmisiä ja ymmärtää, ettei kukaan ole läpeensä paha. Olisin voinut tehdä tämän kaiken myös kaupungissa, jossa poliisipatsas vartioi torilla. Oli raukkamaista olla tekemättä.
En kuitenkaan kadu. Ihmisen kantti ei kestä mitä tahansa, loputtomasti ei tarvitse jaksaa. Jos on mitään, jolla voin helpottaa ongelmieni ratkaisua, haluan tehdä sen. Tai ainakin silloin halusin. Nykyään olen rohkeampi, ainakin haluan uskoa niin. Ainakin olen vahvempi.
Saapuessani eilen rössypottujen kotimaille tajusin, että olen viimein unohtanut. Antanut anteeksi. Tänä aamuna heräsin ja katsoin syysmaisemaa parvekkeelta, hymyilytti.
Mustat syksyt taitavat viimein olla ohitse.