Lauantai-iltapäivänä ruokakaupassa palasin ranskalaisvastenmielisyyteni äärelle. Pujottelin tungoksessa vessapaperihyllylle ja ajattelin, että ehkä asiat eivät ole niin kuin olen ajatellut. Että suurin syy tämän maan aiheuttamille negatiivisille tunteille ei suoranaisesti sittenkään ole se, että monien käytännönasioiden hoitaminen on käsittämättömän hankalaa. Sen sijaan kyse on siitä, että juuri nyt olen ensimmäistä kertaa ulkomailla tilanteessa, jossa hankaluus todellakin tuottaa hankaluuksia.

Ei se ole ensimmäinen kerta, että mikään ei toimi, mutta täällä en ole vain kuukausitolkulla haahuilemassa sinne, minne nenä sattuu näyttämään, vaan olen töissä. Minä elän täällä kahdeksantuntisen ja viisipäiväisen määräämässä oravanpyörässä, ärsyynnyn lauantaina ruokaostoksilla, kun en pääse vessapaperihyllylle, koska samaan aikaan kaupassa ovat kaikki muutkin, joiden elämä pyörii tätä samaa paikalleen lukkiutunutta sykliä.

Ranskan suhteen lähtökohtainen oletukseni on, että kyseessä on moderni länsimainen sivistysvaltio. Tästä syystä minulla on tiettyjä ennakko-oletuksia siitä, minkä asioiden kannattaa ylipäätään olettaa toimivan. Esimerkiksi uskaltaudun olettamaan, että hanastani tulee lämmintä vettä ja, että tarkenen asunnossani, vaikka ulkotiloissa vallitseva lämpötila laskisi. Oletan myös, että joukkoliikennevälineet kulkevat suunnilleen aikataulujensa mukaisesti, koska niille kerran on aikataulut olemassa. 

Toisaalta jo noin kymmenen vuotta sitten, silloin kun olin Ranskassa ensimmäisen kerran, ehdin oppia, että tässä maassa monien asioiden hoitaminen on monien papereiden takana. Ja monien papereiden lisäksi on tukku niitä asioita, joiden ymmärtämiseen oma looginen päättelykykyni ei tule koskaan riittämään. Koululaiselle sillä kaikella ei silloin ollut väliäkään. Lähinnä olin vain ilahtunut siitä, että paikallinen opettajien ammattijärjestö oli taas suonut minulle ylimääräisen vapaapäivän.

Mutta nyt työni asettamien velvollisuuksien vuoksi minua todellakin haittaa se, että aseman lipunmyynti on suljettu ja ainoalle toimivalle automaatille on kolmen vartin jono. Samoin kuin se, että kaikki aamun junat peruttu, koska korjaustyöt, koska jokin-hälytys-jossain-kuka-tietää-missä-tai-miksi. Sekä se, että illalla juna jää jonnekin asemalle odottelemaan ajoiksi epämääräisiksi, koska raidevikoja, pommiepäilyjä, pahoinvoivia matkustajia.

Ja haittaa minua sekin, että kaikki vähänkään viralliset tahot vaativat jokaisen lippulapun henkilökohtaisesti toimitettuna. Ja että ties minkä tahojen aukioloajat vaihtelevat niin kovin satunnaisesti, että huomaat aina olevasi oikeassa paikassa väärään aikaan. Tai sitten, jos kerrankin aika sattuisi olemaan se oikea, niin jokin muu on pielessä kumminkin. Tämä kaikki haittaa minua, koska minun päivässäni on vain 24 tuntia, joista kahdeksan olen töissä ja toiset kahdeksan haluaisin nukkua. Jos lisäksi kulutan 2-3 tuntia 35 minuutin pituisen työmatkani edestakaiseen kulkemiseen, minulle ei jää montaakaan tuntia siihen, että olen oikeissa paikoissa vääriin aikoihin, tai vain kokonaan eksyksissä, tai miettimässä missä voin pitää huolta siitä, että en haisisi kovin pahalta, kun taloyhtiöstä on katkaistu lämmin vesi ja kuntosalillakin on putkiremontti.

Tässä kohtaa kuulen, kuinka puolet länsimaiden väestöstä nauraa vasten kasvojani, että sitä se on se työelämä. Toisin kuin vuodatuksenomaisesta kerronnastani saattaisi ehkä kuvitella, tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun käyn kokopäivätöissä. Sen sijaan tämä on ensimmäinen, ja toivottavasti viimeinen kerta, kun teen sitä Pariisissa. Ehkä minun mieleni on liian heikko ja velvollisuudentuntoinen tällaiseen satunnaisuuteen. En siedä sitä, että jokaisena aamuna asemalle on saavuttava sormet ristissä odottaen, mitkä numerot RATP on tällä kertaa arponut vai vilkkuvatko ruudut kokonaan punaisina.

Tai ehkä olen sittenkin vain liian laiska yrittämään. Lannistun, kun mikään ei onnistu kerralla. Kun niin. Löytyihän sitä hammaslankaakin, kun vain tarpeeksi kauan jaksoi etsiä.              

Kuvassa paikalliseen markettiin pystytetty joulusuklaavuori.