Olen yksi niistä monista on-off-bloggaajista, joka hurjasti innostuu ja sitten jo hyvin vauhtiin päässyt projekti jotenkin vain väljähtyy ja jää sivuun. Tänä syksynä ajattelin taas ryhtyväni, sillä kerrankin minulla olisi aivan oikea aihe. Elämäni Pariisissa.

Tuota elämää on nyt kestänyt hieman yli kuukauden, ja vasta nyt kirjoitan ensimmäisen kerran. Minulla on ollut esteitä, sellaisia joiden vuoksi en ole halunnut yrittääkään ottaa aikaa kirjoittamiselle. Toisaalta olen ollut kovin väsynyt, sillä uuden työn opetteleminen on vienyt voimavarojani. Kuitenkin ehkä tärkein syy kirjoittamisen lykkäämiseen on ollut se, että en ole tiennyt mitä tästä kaupungista kirjoittaisin. Tai oikeammin: tiedän kyllä varsin hyvin mitä mieltä olen tästä kaupungista, mutta kuka haluaa lukea tarinan siitä, kuinka Pariisi on perseestä.

Vaikka en tiedä keitä te olette, en halua tuottaa teille mielipahaa haukkumalla maailman kauneimman kaupungin likaiseksi murjuksi, jossa narkkarit ja kodittomat bunkkaa metrotunneleissa ja lamaantuneet ihmisrauniot vaeltavat joukkoliikennevälineissä, joiden toimintavarmuus saa vuodattamaan ikävänsekaisia kyyneleitä VR:n perään. Toisaalta varovaisuudessani on varmasti kyse myös omasta miellyttämisen halustani, sillä en halua, että pidätte minua tylynä ja kylmäkiskoisena ihmisenä, joka suhtautuu kroonisen penseästi ympäröivään maailmaan. Eli siis tavallisena suomalaisena.

Minulla on teille sata ja yksi tarinaa siitä, kuinka tässä kaupungissa mikään ei toimi. Ja kuinka odotan tämän kolmekuukautisen ihmiskokeen loppuvan, ja toivon, että järjestäni on vielä jotakin jäljellä, kun viimein pääsen kotiin. Palan halusta kertoa teille jokaisen epätoivon ja turhautumisen hetken, jonka olen tässä kaupungissa kohdannut, mutta epäilen, että toiveeni järkeni säilymisestä ei sillä keinoin ota toteutuakseen. Niinpä olen päättänyt, että tässä blogissani pakotan itseni katsomaan kadun aurinkoisemmalle puolelle, ja kerron teille tarinoita siitä, kuinka tämä paikka ei aivan joka hetki ole kaikista kamalin, johon olen koskaan joutunut.

Eilen iltapäivällä minä hymyilin erään kanssaihmisen, peräti pariisilaisen ansiosta. Kyseessä oli kosmetologi, johon tein mitä positiivisimman ensivaikutuksen olemalla kovin hukassa sen suhteen, kuinka monien vaatekappaleiden riisumista minulle tehty kauneudenhoidollinen operaatio vaati. Itsensä nolaaminen toimi ilmeisen mainiona tapana pirstoa jää kommunikaatiomme väliltä, sillä toimenpiteen aikana juttelemamme peruspariisilaisen kun-lähijuna-RERC-ei-koskaan-toimi -small talkin jälkeen kosmetologi oli valmis rukkaamaan varauskalenterinsa juuri sellaiseksi kuin minulle parhaiten sopi. Ja kuulemma ihan vain, koska “olet niin mukava”.

Astuin liikkeestä ulos hymy huulillani, eikä minua juuri ollenkaan haitannut se, että RER C lähti laiturilta juuri nenäni edestä.