Runo – Syvyyksistä

Sateenkaari maan päällä, väriä oi väriä, olenkin kaivannut, syvyys vienyt mukanaan teljeten syvälle merepohjaan. Pelot vanginvartijoina, vahvat ja niin kamalat. Pimeä hajoittaa, rikkoo mielen tuhoaa sirpaleiksi.

Pelastus. Joku, auttava käsi, pehmeä, niin pehmeä, häivähdyksen näin. Näkikö muut? Ei voinut nähdä. pimeää. Joku vetää, en halua, pidän kiinni kaltereista. merenpohjan antimista, kotini. Älä. Täällä turvaa, vaikka hukkua voisi. Vellovaa ja syvää turvaa tuudittunut huuma. Pehmeys vetää, sen ote ei päästä irti. Luovuta jo. Ottaa otteeseen, halaa. Nostaa ylös, keuhkot kevyemmät, meren paine poissa. Pinnalla helpompi hengittää. Pelottaa. Mitä on tämä? Haluan turvaan, siihen synkkää syleilyyn, itkeä uneen suolaisia kyyneliä, yksin.

Hali, lämpimät kädet kietoutuvat tiukasti ympärille, pää painuu rintaa vasten happi kulkee, rohisee. Kyyneleet ei kirvele, suolaisuus ei kuivaa. Valuvat, kauniilla poskilla, joita en ole ennen tuntenut. Saavuit luokseni, estit tuomitun kohtalon. Lämpö. Antaa valoa tuntemaan sateenkaarta sisällä.

Silmät surumieliset, niin välittävät. Pelko kaivaa, uni maistuu. Matka jatkuu, muutosten tiellä yhdessä, ei yksin. Värit vielä näen, kaiken kauniin, nukahdan syliin, suljen silmät ja voin hengähtää ilman tukehtumisen vaaraa.