Kukka kaunis ja eloisa unohtuu syksyn koitoksessa. Kauniisti yrittää, virrata väriään upeaa. Nostattaa värin viimeisillä voimillaan ja kauneuden kerran vielä nähdä saa, kylmyys hyytää, virta loppuu, lehdet tippuu, kukka kuihtuu. Jäljellä vain apeaa. Talvi peittää puhtaudellaan, kukasta jälkeäkään, kevään saapuessa, lumen sulaessa, mullasta nostaa päätään, pieni verso itseään, kohti aurinkoa, kuin mahtava voima.
Pää synkkää, jalat pettää. Mikään ei kuljeta, sumu valloittaen saastuttaa kaiken edessä olevan. Jämähtää kiinni maahan, kuin pikaliimaa kengänpohjissa. Estää elämän tuntemisen hyvässä, korostaa pahaa, kuiskaa ikävyyksiä korviin. Usko elämään ja itseensä katoaa. Tilalla on mörköjä. Kannustaa jäämää kotiin, ethän sä pärjää tosimaailmassa, oot vaa heikko ja tiellä, ei susta oo mihikään, ootko ajatellu mennä sielujen jatkoksi?
Yksin, yksin yksi, jos täällä ei muita olisin yksin, savua ylhäältä, haparoiden hiuksiin kyyneleet. Valtaa ajatukset, kuin moottoritiellä kahtasataa, kertoo nyt ajetaan päätyyn, käsillä puristaa päätä, luo kauhun kuvia. Sattuu niin paljon. Pieni keho jää mielen alle, murskaavalla voimalla sipaisee kivulla sisältä. Saman kivun haluisi päästää sipaisulla ulos.
Mieli haluaa tuhota, se ei kestä sitä mitä tällä hetkellä on menossa. Tuho olisi paljon helpompaa, kuin selviytyminen. Asiat saa kerralla pois, se ei olisikaan pitkälle juoksemista. Keinona hurrikaaninen tuho. Päihteet, itsetuho tai muulla tavalla itsensä tuhoaminen salaa tai näkyvästi muiden edessä. Ihmiset aistivat, välillä hätä menee liian pitkälle ja asioita on vaikea perua. Surua surun perään, oli se sitten menetys itsestään tai toisesta.
