Siis mitä tää on? Mikset sä oo tehnyt mitään? Miten tää voi olla vieläkin tässä? Pyykkiä ei ole pesty. Kauheen pölyistä täällä on. Pitää siivota. Täytyy imuroida. Plaa plaa plaa. Näitä lauseita kuullaan meillä usein. Siis todella usein. Miehen suusta. Ei minun! Kotona olleessa mun päässä piipittää koko ajan sellanen pieni ääni ”korjaa jälkesi”. Raivostuttavaa tässä on se, että mä teen. Ihan jatkuvasti mä teen ja siivoon ja järjestelen, mutta se ei vaan huomaa mun yritystä.

Jos se sais päättää, meillä olis varmaan sellainen valkoinen sisustuslehtikoti. Mä olisin pölyhuiska kädessä pukeutuneena sisäkön asuun… Tai sitten se pakenee jotain. Keskittää kaiken ajatuksen ja energian pelkkään sotkuun. Siis ihan olemattomaan sotkuun.

Leipominen ja ruuanlaitto on mun mielestä tosi mukavaa. Varsinkin silloin kun se toinen osapuoli siivoo niitä mun jälkiä. Kesken kaiken. Käännät selkäsi ja puolet tavaroista, joita vielä tarvitset, on astianpesukonessa ja kone päällä. Nice. Melkein meinasin ruokkia lapset. Niin, lapset, nehän ne vasta sotkuisia onkin. Ajatelkaa, miten voi olla mahdollista, että lapsi saattaa murustaa syödessään. Tai sen tavarat ei ole tiptopjärjestyksessä sen huoneessa, eikä leffat aakkosjärjestyksessä. Aivan siis käsittämätöntä.

Hyvä puolihan tässä on se, että meille voi tulla yllätyskylään koska vaan, kuka vaan. Mulle ei tule sellasta siivouspaniikkia, missä tungetaan kaikki likaiset vaatteet ja viikon lattialla lojuneet vauvanvaipat lähimpään kaappiin tai sängyn alle. Yyhoona joutuisin varmaan tekemään juuri näin. Mun koti olis täydellinen, jos se vielä oppis pesemään vessan.