Tien pinta oli petollinen. En nähnyt sen liukkautta. Kaaduin. Omenat kierivät lumessa. Vitut.

Samanlailla en nähnyt tasapainoni horjuvan, kun sinuun tutustuin. En uskonut rauhattomuuden nousevan, sillä itse vaikutit olemuksellasi niin vakaalta. Silti sekava aika nieli minut.

Ottaa kiinni, tarttua kiinni, pitää pintansa. Tulen luoksesi. Tulet luokseni. Suudella. Kieltää. Halata. Hengästyä, juosta, kiihdyttää. Naida. Haaveilla. En ole. Et ole. Pyörii mieli, ravistaa sydämestä, jalat eivät kanna. Estää. Pyytää. Torjua. Hyväksyä. 

Kunnes. Pysähdyin. Nyt. Lakkaan merkitysten etsinnän. Mitään ei ole olemassa. On vain oleminen. Riisun kaiken odotuksen pois. Päästän itseni irti. Sinusta. Tästä. Kaikesta. Pyysin anteeksi. Toivotin kaikkea hyvää. Keuhkojen kohdalta repeää. Kyynelkanavat täyttyy nesteestä. 

Vikkelään kampesin itseni ylös. Lonkkaan hieman vihlaisi. 

”Vielä on aikaa.” Katson sinua. Sinulle on vaikeata ottaa vastaan minulta yhtään mitään. Muuta kuin paikan pedistäni. Viimeksi en luovuttanut itsestäni. Itseäni.

”Mitä sä säädät ja vaiheilet?”

Minullako ei ole siihen oikeutta, mutta sinulla on.

”Ehdimme nähdä vielä monta kertaa.” 

Tiesit varmaan, että minulla on kolmen kerran sääntö. Enää en koita. Enkä yritä.