Kohtaus 1; Rakastin, rakastin.

Kyllähän minä sinua rakastin. Olit kaikkeni. Luulin. Vastavoimien – vapaus ja sitoutuminen – niiden kiirastulessa taistelin. Ja pakenin. Minä rakastin kaikkea sinussa. Kunnes yht’äkkiä, alitajuisesti hiivuin pois. Aloin kutistumaan. Tukahtumaan. Energiani oli poissa. En halunnut energiaasi minuun. Ne eivät enää kohdanneet. Väistelin. Torjuin. Yritit ottaa otetta minusta, minä liu’uin kauemmaksi. Missä kohtaa näin kävi? Miksi näin kävi? Mikä sen aiheutti? Se hetki, jolloin en saanutkaan olla avuton? Se hetki, jolloin apua eniten kaipasin, torjuit minut sillä pelkäsit omia tunteitasi? Minä omiani?

Olit kaikkeni, olit unelmani. Niin luulin. On salakavalaa kuinka hitaasti voi rakentaa itselleen suojaavan muurin. Sen sisään on helppo jäädä. Täällä minä nyt olen. Ja sisälle et tuskin koskaan pääse. Olen niin pahoillani. Usko minua. Mutta älä luota.