Hyvä oikea henkilö ja väärä aika. 

Yhtä lailla, silloin kun tervehdimme, meidän oli sanottava hyvästit. Perseestä. Minulla olisi ollut niin paljon kaikkea mitä olisin halunnut sanoa ja jakaa kanssasi. Miljoona asiaa, joita kuollakseni halusin kertoa. Hyvästit ei ollut yksi niistä. 

Olin odottanut niin kauan sinua. 

Ei, odotusaika ei ole oikea sana kuvaamaan koko ydintä. Odotus viittaa passiivisuuteen, ja en todellakaan ollut istunut toimettomana odottamassa (yhtään mitään). Olin tehnyt töitä – paljon kaikenlaista – kuten pohtinut kuka olen ja sittemmin kuka sinä olet. Tai kuka olen. Ja et ole. 

En olisi tunnistanut sinua kolme tai viisi vuotta. En siis olisi tunnistanut sinua, en olisi ymmärtänyt sinua, hyväksynyt sinua tai edes pitänyt sinusta. En niin kuin nyt. Ja vaikka nyt tunnistat minut henkilönä, joka voisi olla oikea sinulle – en ole, ei nyt.

Olet kiinnittynyt johonkin – henkilöön, kokemukseen, ajatukseen, joka voisit olla tai sitten et, näillä millään ei ole väliä – sinun täytyy selvittää kuka olet; mitä ilman voit tai et voi olla, ennen sitä et voit täysin tietää kuka olet. 

Ja sinun täytyy tietää kuka olet, ennen kuin voit olla se oikea henkilö. Miten voit edes tietää kuka on oikea sinulle, jollet tiedä kuka sinä olet? 

Se olisi ollut niin hiton houkuttelevaa, toki. Meille molemmille. Ottaa oikotie. Myöntyä porsaanreikään, jotka näytti niin selvästi olevan säädetty meille. Olisimme voineet antaa itsemme ajatella asioita kuten ”Teknisesti, tämä voisi olla oikea hetki…”

Ja se olisi tuntunut niin hyvälaatuiselta, vaistonvaraiselta ja oikealta vain kellua vaivattomasti läpi niiden porsaanreikien, yhdessä. Olisimme mahtuneet (lähes) täydellisesti niiden läpi. Se olisi vain vaatinut irti päästämistä. Antaa sen vain tapahtua. Olisin rentoutunut ja sallinut veden kuljettaa meidät yli – enkä itsepintaisesti olisi tarttunut tähän pieneen hauraaseen oksaan.

Se olisi ollut luonnollista, kuin hengittäminen. Ja halusin kai sitä epätoivoisesti, niin kuin olen halunnut vapauttaa hengenvedon, jota olen pidättänyt liian kauan. 

Mutta kuten sanoin, olen odottanut, olen tehnyt töitä. Tehnyt töitä löytääkseeni kuka olen, kuka minä haluan olla. Ja kenen kanssa minä haluan olla? En kusipään kanssa, näin alkajaiseksi. En kenenkään senkaltaisen, itseni mukaan lukien. Ja olemalla ei kusipää tarkoittaa tehdä asioita oikein. Olla oikealla asialla. 

Aikoinaan olen syöksynyt läpi porsaanreikien – enemmän kuin jaksan laskea. Ja tässä mitä olen oppinut: oikea asia on aina oviaukko itseensä. Se ei ole välttämättä, tai yleensä koskaan, helppo kulkea, mutta se on aina oma suora polkunsa. Kivien kera. 

Se ei ole koskaan porsaanreikä. 

Mikä tuntuu oikealta, ei ole aina oikein. 

Toisinaan pitää antaa tunteen vain olla, ja tehdä juuri päinvastoin. Voit uida vastavirtaan, vastustaa vetämällä jotain tai jotakuta sinua kohti – syystä tai toisesta – joka ei ole oikea sinulle. 

Oikea henkilö väärään aikaan meille on ”potkua perseelle” valepuvussa, se muistuttaa meitä jatkamaan eteenpäin oikeaan suuntaan. Ja joskus meidän on liikutettava jalkojamme ensin ja odottaa sydämen tulevan perässä. Se seuraa. Lupaan. 

Rakkaus aina (ei, ei aina – vain nyt), nyt se polttaa kuin helvetin tuli, mutta lopulta tuli kuihtuu ja kuivuu kokoon. 

~ Väärä henkilö. Sinulle, nyt ja kenties aina. 

ps. En tiedä kenelle tämän kirjoitin, en tiedä kenestä tämän kirjoitin. Oliko tämä minulle, sinulle, hänelle, alter-egolleni, tulevaisuuden minälleni. En tiedä onko tämä kaikkien asioiden summa täysin sekaisin. Kuka tietää.