Jätin avaimet pöydälle. Niin kovin haalealta asuntosi näyttää. Kotimme. Entinen kotimme. Vai vain sinun kotisi? Jonne minä muutin. Oliko se kotini lainkaan? Missä sydämeni lepäsi kaiken sen ajan? Minusta tuntuu, että se hiljaa hengitti sisälläni. Koko ajan mukanani. En vain tiennyt. Pieni värähtely. Pieni pulssi. Vaimea rytmi kaikui jossain syvällä hämärässä. Valon kajastus.

Kyllä. Sinä olit kanssani kaivamassa tietä tuohon punaiseen rakkauden lihaan. Siitä sinua kiitän. Pitkään se oli hautautunut, kääritty ja piilotettu itseltäni. Ja muilta. Olen kiitollinen. Et vain ollut hän, jolle sen voima oli luotu. Olen pahoillani. Niin pahoillani. Vaikkakin ainutlaatuisilla ja välittävillä ominaisuuksillasi sait aikaan sen räjähtävän elämän intohimon, et vain ollut sen kohde. Ehkä myös herkkänä kuin vastasyntynyt, se oli hauras kaikelle, joka sitä vahingoitti. Ei ollut valmis avautumaan sinulle. Opetit vanhaa rakkautta kasvamaan teiniyteensä. Nyt matkaan sydämeni kanssa eteenpäin kohti aikuisuutta. Jätin avaimet pöydälle. Suljin oven. Otin mukaan värikäät jatkojohdot.