Loppu hyvin, kaikki hyvin
Heti ensin pahoittelut että postailusta on vierähtänyt aikaa. Loppuraskaudesta alkoi ilmetä hieman ongelmia, ja silloin ei vaan huvittanut ollenkaan niistä kirjoittaa vaan odottelin kokoajan parempia päiviä. Ensin iski raskaushepatoosi ja pian perään vielä raskausmyrkytys ja molemmissa arvot ja oma vointi heikkenivät hiljalleen ja huoli pienistä oli järjetön. Lopulta päädyttiin avopuolen päivittäisen labraravailun jälkeen Naistenklinikan päivystyksen kautta sisään tiiviiseen seurantaan Naistenklinikan osastolle 42 pari viikkoa ennen suunniteltua sektiota. Poika jotakuinkin lakkasi liikkumasta ja vauvojen sydänääniä kuunneltiin jatkuvasti. Oma olo muuttui sairaalassa ihan sietämättömäksi kera korkean verenpaineen ja turvotuksen (painonnousu oli pahimmillaan pari kiloa per vuorokausi) ja lähestulkoon rukoilin lääkäreiltä että lapset leikataan nopeasti ulos. Olen ihmeissäni miten vähän omasta kehostaan saa päättää ja vaikka pojan liikeitä ei oikein ultrassakaan havaittu edes tökkimällä ja itse sanoin että kohta ei löydy myöskään minun sydänääniä kun olo on niin tukala ja karmea, niin kyllä sitä vaan odotettiin että päästiin viikolle 38 ja silloin sektio tehtiin heti. Pienet syntyivät perätilassa täysin terveinä ja täydellisinä aikaistetulla sektiolla tytön painona 2276g ja pituutena 45 cm, pojalla painoa oli hienot 2756g ja pituutta 47cm.
Synnytyksen pitäisi poistaa sekä hepatoosi että raskausmyrkytys, mutta omalla kohdalla vain hepatoosi parani, raskausmyrkytys jäi. Ja se paheni pahenemistaan. Verenpaineet nousivat synnytyksen jälkeisinä päivinä aivan pilviin ja olin jotakuinkin jatkuvasti lähellä kouristusta. Verenpainelääkitys (3 eri lääkettä) nostettiin niin ylös kuin mahdollista, mutta silti paineet vain nousivat ja pysyivät tapissa. Olo oli kuin olisi juuri räjähtämäisillään oleva painekattila. Kaikki äänet ja valot tuntuivat tuhatkertaisina, refleksit olivat herkässä ja kaikki vähän kaikui. Lopulta oma vointi oli niin huono että pienetkin kotiutuivat isovanhempien kanssa, mikä tuntui olevan ristiriidassa ihan kaikkia luonnonlakja vastaan, vaikka järjellä tajusikin että on pakko toipua ja ottaa kaikki hoitokeinot käyttöön. Edes täyslepo ei helpottanut oloa vaan se pysyi edelleen puolitoista viikkoa synnytyksestä tosi kurjana. Lopulta jouduin sekavissa olotiloissa ja kouristuksen kourissa Naistenklinikan heräämöön ja sieltä teho-osastolle hoitoon. Sain heräämössä magnesium-tippaa, ja se oli ensimmäinen keino jolla olo helpottui pitkiin aikoihin. Kolme päivää tipassa ja olo oli kuin uudestisyntynyt ja aloin jo uskoa että saan sittenkin oman terveyteni takaisin ja elämä voittaa. Reilut kaksi viikkoa synnytyksestä pääsin vihdoin kotiin, lääkityksen ja lepo-ohjeistusten kanssa, mutta kotiin yhdessä pienten kanssa kuitenkin. Räjähdin itkuun helpotuksesta ja onnesta kun vihdoin pääsimme ensi kertaa yhdssä perheenä kotiin.
Isovanhemmat olivat tilanteessa aivan loistavat. Käsittämättömät. He asuivat luonani pienten kanssa, opettelivat syötöt ja koko vauvarumban ja jaksoivat vierailla pienten kanssa luonani sairaalassa joka ainoa päivä. Olen pohjattoman kiitollinen heidän käsittämättömästä tsempistä ja jaksamisestaan.
Kiitos kaikille jotka ovat blogia seuranneet. Bloggailu loppuu nyt ja jatkossa meidän kuulumiset löytyvät sosiaalisen median puolelta. Tiedossa jatkuvaa uutistulvaa meidän vauva-arjesta. Toivotamme kaikille ihania edessä olevia kevät- ja kesäpäiviä. Nauttikaa täysin rinnoin ja antaumuksella auringosta, läheisistä ja arkisistakin asioista sillä elämä on siisteintä ja se on tässä ja nyt.