Kätilöopistolta Mummin luo

Eilen oli jännä päivä. Ohjelmassa oli raskausviikon 12 ultraäänitutkimus Kätilöopistolla ja sen jälkeen olin menossa 88-vuotiaan Mummin luo kertomaan raskaudesta. 

Äitini oli jälleen mukana ultrassa. Tukijoukkoni raskausajan tutkimuksissa ovat äitini ja siskoni, ja molemmat ovat ihanan innokkaita tulemaan mukaan. Ollaan jaoteltu tukivuorot siten, että joka toinen kerta on äidin ja joka toinen kerta siskon vuoro. Äiti oli nyt jo toista kertaa ultrassa mukana, koska olen käynyt jo kaksi kertaa yksityisellä. Mutta oli niin ihanaa mennä Kättärille, jossa olen itsekin syntynyt, kuten äitinikin. Siellä on käyty lapsesta asti ihmettelemässä niin vastasyntynyttä pikkusiskoa kuin sukulaisten vauvoja. Ja viimeaikoina ystävien pienokaisia. Nyt sai astella ekaa kertaa paikalle itse tulevan äidin roolissa, oli siinä jotain hienoa. Ilmakin oli kirkkaan aurinkoinen ja sairaalaa ympäröi upeat ruskan sävyt.

Odottelimme käytävässä vuoroa ja hieman ajan ylityttyä tympeän oloinen hoitaja tuli kysymään odotammeko ultraan. Vastasimme myöntävästi ja hän tokaisi että ”noh mennääs sitten oikean polin puolelle”. Pahoittelimme että olimme väärällä käytävällä ja hän vain paineli eteenpäin. En tiedä oliko hän niin loukkaantunut siitä että odotimme vahingossa väärällä käytävällä vai mistä oli kyse, mutta äärimmäisen tympeä suhtautuminen jatkui koko tutkimuksen ajan. Aluksi hän kehoitti minua käymään makuulle tutkimustuoliin ja aloin automaattisesti avata farkkuja. Hän tokaisi tylysti että eikun vatsan päältä ja siihen nyt vaan ja paitaa ylös. Tein työtä käskettyä jolloin hän tokaisi että ”no avaas nyt niitä muotifarkkujas ja laske vähän alas niin nähdäänkin jotain.” Sitten alkoi ultraus ja oli ihana nähdä pikkuiset. Voi kun ne olivat kasvaneet! Olivat ihan oikean vauvan näköisiä jo. Ensimmäisenä tutkitulla isommalla vauva A:lla oli pää-peppu pituutta jo 5.5cm ja hänellä oli hirmuinen meno päällä. Kädet ja jalat viuhtoivat ja näin pienten sormienkin huitovan malttamattomina. Hän tuntui ponnistelevan itseään ylös ja alas pienessä sopissaan ja raajat vain heiluivat. Ihana rääpäle ja mikä meno! 

Pienemmälle oli kertynyt pituutta 4.9cm ja hän oli huomattavasti rauhallisempi, köllötti kyljellään selkä meihin päin ja kätilö sai pyöritellä oikein kunnolla että sai pienen tutkittua joka suunnalta. Molemmilla näytti onneksi olevan kaikki hyvin ja normaalisti ja kokoerokin on kuulema normaalia. Vauvathan ovatkin erisoluisia, eli ei-identtisiä ja kasvavat omissa sikiöpusseissaan omilla istukoillaan varustettuina, ja ovat vain eri kokoisia, mutta muuten yhtä kehittyneitä. 

Tutkimuksen aikana kätilö tiuski että ”no olisi kyllä ollut kiva tietää etukäteen että täällä on kaksi, niin olisi voinut varata tarpeeksi aikaa” ja vastasi tiedusteluihini niskaturvotuksesta ja kaikesta omalla tympeällä tyylillään. Todellinen roastaukseni alkoi kuitenkin vasta tutkimuksen jälkeen, kun kyselin että pitäisikö minun jo tässä vaiheessa ilmoitella toivottua synnytystapaa kun se neuvottiin neuvolassa ilmoittamaan. Kätilö tähän että: ”eeeehei, eihän tässä nyt vielä yhtään tiedä miten käy. Sinäkin olet jo tuollainen aikuinen nainen ja nyt kun näitä onkin kaksi niin tämähän on vielä kaiken lisäksi riskiraskaus,  tässähän voi kuule käydä vielä vaikka mitä. Voi tulla mm. raskausmyrkytys, kehitysvaurioita ja vaikka mitä mutkia matkaan, että ei nyt vielä voi mitään synnytysasioita ollenkaan miettiä.”

Äitini oli koko ajan pyöritellyt silmiään ja tokaissut kätilölle vähintään samalla mitalla takaisin ja pelkäsin että kohta ollaan käsirysyssä. Onneksi hän siirtyi lopulta sivummalle verhon taakse, niin saatiin käynti hoidettua. En edes jaksa miettiä kätilön kaikkia tokaisuja ja päätin jo kesken käynnin että en nyt anna tämän naisen pilata tätä odotettua käyntiä. Yllättävää toki, ja mietin että jollekin esimerkiksi vahingossa raskaaksi tulleelle nuorelle tytölle tuo olisi voinut olla kyllä aika paha paikka. Kyllä ihmiset osaavatkin valita itselleen vääriä ammatteja!

Kättäriltä jatkoimme ihanassa aurinkoisessa syysilmassa Mummin luo. Kyläily jännitti aikalailla. Minulla ei ollut aavistustakaan miten lähes yhdeksänkymppinen Mummi ottaisi asian vastaan. Kun kukkapuska oli saatu maljakkoon ja päälimmäiset kuulumiset oli vaihdettu sanoin että minulla olisi vähän asiaa ja kehotin Mummin istumaan. Sitten sanoin: ”et ikinä arvaa mistä ollaan äitin kanssa tulossa?” Mummi katsoi odottavasti. ”Kätilöopistolta. Minulla oli siellä 12 viikon ultra, olen raskaana.” Mummin silmät ja kasvot alkoivat loistaa ja hän sanoi: ”Oi, sinulla on sulhanen!”

Kerroin että ei ole sulhasta, että päätin hankkia lapsia ihan itsenäisesti lääkärin avustuksella, kun se on nykyään mahdollista. Mummin silmät vain säteilivät ja hän oli tosi onnellisen näköinen. Kerroin että huhtikuussa on laskettu aika, että sitten saadaan sukuun kaksi uutta pientä, sillä odotan kaksosia. Mummi vain säteili ja totesi innoissaan: ”voi hyvänen aika, minulla on kolme lastenlasta, sitten minulla onkin viisi!”. Mummi on ollut hieman huonossa kunnossa ja sanoi liikuttavasti että: ”ehkä minä tämän ansiosta jaksan nyt huhtikuulle.” Kehoitin jaksamaan. Sitten kahviteltiin ihanan iloisessa ilmapiirissä ja katsottiin kaksosserkkupoikien vauva-albumia ja mietittiin kuinka paljon kaksosvaunut ja -rattaat ovatkaan kehittyneet ja miten näppärä niillä on nykyään liikkua. 

Kaikki meni siis tosi hyvin ja lähtiessämme taaksemme jäi edelleen iloisesti hymyilevä Mummi. 

Kätilöopisto 4-, Mummi 10+.