Eilen oli tähän mennessä eletyn raskauden ehdottomasti vaikein, pelottavin ja kamalin päivä. Nyt on raskausviikkoja 22+5. Päivällä olin aika väsynyt, mutta se ei ole mitään uutta. Vatsaakin vihloi suhteellisen säännöllisesti, mikä on myös ihan normaalia. Iltapäivällä vatsa kovettui kovaksi kuin koripallo, mutta kipua ei ollut, eli harjoitussupisteluita, enkä ollut yhtään huolissani. Myöhään iltapäivällä kun kävin vessassa, niin vessapaperi jäi veriseksi ja pönttöön tippui verta. Ja vielä uusi verinen tarkistuspyyhkäisy. Menin aivan suunniltani.

Soitin Naistenklinikan päivystysnumeroon (olen nyt siirtynyt Naistenklinikan asiakkaaksi) ja he pyysivät tulemaan samantien päivystykseen. Yritin soittaa siskolle, sillä olin lähdössä siskon, siskon miehen ja ystävän kanssa joulupäivällisille. Sisko ei vastannut, vaan laittoi viestiä että on palaverissa. Soitin ystävälle, jolla tuuttasi varattua ja pyörin vaan ympyrää ja kurkkua kuristi itku. Ystävä soitti onneksi heti takaisin ja rämähdin hirveeseen itkuun ja selitin että vuodan verta ja on lähdettävä Naistenklinikalle, enkä pääse mukaan dinnerille.

Onneksi ystävä on viisas, vahva nainen ja on tuntenut minut koko elämäni. En oikein muista miten kaikki meni, mutta hän osasi rauhallisesti neuvoa minut pukemaan päälle ja ohjasi hyppämään taksiin. Sanoi että tavataan Naistenklinikalla. Itkuisen taksimatkan toisessa päässä Naistenklinikan ovilla odotti ystävän varma olemus ja hali. Olin suhteellisen sekaisin ja koska tytön puoli vatsaa oli kipeä, en kertakaikkiaan osannut ajatella mitään muuta kuin että ainakin tytön kohdalla raskaus on mennyt kesken. 

Ilmottauduimme päivystyksessä ja pääsin pötköttelemään ja rauhoittumaan päivystyshuoneeseen ystävän kanssa. Hän oli niin ihana. Jotenkin niin varma ja vakuuttava että paniikkikin alkoi helpottaa. Hoitaja tarkisti vuodon määrän ja se oli onneksi loppunut matkalla. Sitten alkoi sydänäänten kuuntelu ja se jännitti hurjasti. Ensin kuunneltiin tyttöä, jonka puoli vatsaa oli kipeä. Ja sydänäänet löytyivät samantien vahvoina ja vakaina. Sitten oli pojan vuoro ja sama juttu, sydän löi vakaasti. Olin niin onnellinen että pienet olivat elossa, oli aivan uskomaton tunne kuulla sydänäänet!  

Jonkin aikaa siinä oltiin ja ihmeteltiin ja yllättäen siskokin ilmestyi paikalle. Voi huh mitä ihmisiä!  ♥ ♥ Siinä me sitten juteltiin ja odoteltiin lääkäriä, jolla kuulema kestäisi. Hoitaja kävi välillä kysymässä vointia, ja huoneen toisen puolen loosissa lamppasi porukkaa pikavauhtia, ilmeisesti ihmisiä joilla oli synnytys ihan käsillä ja heidät vietiin tai opastettiin sitten aina jonnekin eteenpäin. Sisko oli saanut töistä joululahjoja ja jakoi meille kaikille paketit, jotka saatiin avata hänen puolestaan. Ihana ohjelmanumero. Serkku päivitti meitä päivän uutisista ja tuli mukavan turvallinen olo odottaa.

Reilut neljä tuntia me odoteltiinkin lääkäriä, kaikki kolme yhdessä, meidän pienessä verhotussa sopessamme. Luksus-joulupäivällisen sijaan kaikkien ilta menikin synnytyssairaalan päivystyksessä ja minulla oli siitä tietysti aikamoinen morkkis. Mutta tytöt eivät suostuneet lähtemään minnekään.

Lopulta myöhään illalla pääsin lääkärin luo ja siellä tutkittiin kaikki mahdollinen. Tutkittuaan lääkäri kertoi, että joskus kun kohtu kasvaa nopeasti voi tulla verta vuotavia repeämiä ja nyt oli kyse siitä. Mutta sekä vauvat että minä oltiin oikein hyvässä kunnossa ja saimme luvan lähteä kotiin. Huhhuijaa. Voiko tosiaan olla että tuosta selvittiin säikähdyksellä? Oli pitkään tosi epäuskoinen olo. Rupateltiin ja halailtiin vielä tyttöjen kanssa ja lähdettiin lopulta koteihimme. 

Eilen en halunnut huolestuttaa asialla vanhempiani, vaan ajattelin, että on parempi että ilmoitan kunhan tiedän jotakin konkreettista. Tänään sitten kerroin ja vietin lopulta rauhallisen hemmottelupäivän vanhempien luona, lepäillen ja äidin herkkuruokia nautiskellen. Pienet palkitsivat vanhemmat antamalla kovat potkut, jotka vanhempani tunsivat nyt ensi kerran vatsan päältä. Olivat aika innoissaan.

Juuri tämä episodi osoittaa sen miksi inhoan niin paljon kun joku sanoo että: ”kyllä tulee olemaan raskasta yksin”. Miksi he minulle niin sanovat? Minä en ole yksin. Kun on tosi hätä kyseessä, niin läheiseni ovat paikalla jo ennen minua ja ennenkuin itse ehdin edes ymmärtää mitä on tapahtunut. Apua ei edes ehdi pyytää ja se on jo paikalla. Olen sydämeni pohjasta kiitollinen upeille ystävilleni, rakkailleni, ihanille ihmisilleni. Olen isosti etuoikeutettu kun olette elämässäni. Kiitos.