Ladataan...

Ihan oikeasti. Sinä riität. Sinun ei tarvitse olla mitään muuta mitä oikeasti olet.

Kuten olen aiemmin kertonut, tykkään kirjoittamisesta. Tykkään myös paljon muistakin asioista, esimerkiksi lenkkeilystä, kitaran soitosta, neulomisesta ja kavereiden kanssa hengailemisesta. Olen kuitenkin huomannut, etten ole viime aikoina antanut itselleni tarpeeksi usein mahdollisuutta tehdä näitä asioita. Miksi? Siksi, koska ajattelen, etten muka riittäisi. Haluaisin kyllä lenkkeillä tai ylipäätään liikkua enemmän, mutta olen heikko, koska en jaksa juosta useampia katulamppujen välejä putkeen. Haluaisin soittaa pitkästä aikaa kitaralla, mutta turhaudun kuitenkin, koska en osaa soittaa lempi kappaleitani. Haluaisin neuloa, mutta silti aloittamani villasukan varsi odottaa työpöydän laatikossa kantapään työstöä, jota en ole koskaan osannut tehdä ja jota en kuitenkaan tule ikinä osaamaan. Haluaisin nähdä kavereitani enemmän, mutta pelottaa, että minusta paistaa läpi riittämättömyyden tunteeni ja he huomaavat sen.

Olen miettinyt myös sitä, miksi olen viime aikoina lytännyt itseäni niin paljon alas. Taustalla voi olla koulukiusaamisen jättämät arvet, jotka ovat monen vuoden jälkeen nousseet taas pintaan. Miksi ylipäätään haluan tuoda esille, että olen ollut koulukiusattu? Siksi, koska tiedän, etten ole ollut ainoa. Opiskelen luokanopettajaksi ja yhtenä syynä ammatinvalintaan oli se, että mahdollisimman moni voisi olla edes koulussa oma itsensä ilman, että joutuu kokemaan samaa, mitä minä ja monet muut olemme kokeneet. Taustalla voi olla myös stressi. Jos stressaamisesta voisi joskus saada palkinnon, olisin aivan varmasti kärkipäässä. Välillä stressaa vain se, kun stressaa. Oravanpyörä on valmis.

Harmittaa ihan älyttömän paljon se, etten ole taas hetkeen pystynyt hyväksymään sitä, millainen olen. Harmittaa myös se, etten ole antanut itselleni mahdollisuutta edes yrittää. Miksi? Siksi, koska tuntuu, etten kuitenkaan osaa. Mutta miksi en ajattelisi puolestaan niin, että jos en edes yritä, en voi koskaan onnistua. Siinä meille jokaiselle, joka on jättänyt itsensä arvostamisen taka-alalle, miettimistä.

Ole siis armollinen itsellesi ja lopeta itsesi syyttäminen. Hyväksy se, että vaikka yrität kovasti, saatat joskus epäonnistua. Elämä olisi liian helppoa, jos onnistuisit heti ihan kaikessa, mitä teet. Älä koskaan luovuta.

Heti tuli parempi olo, kun antoi itselleen aikaa ja kirjoitti ajatuksia vähän ylös. Seuraavaksi voisin jatkaa kantapään teko -projektiani. Jos en onnistu, voinhan ottaa sen viikonlopuksi vanhempieni luo mukaan ja pyytää äitiä opettamaan se minulle :) Huonona päivänä voin myös palata tämän postauksen ääreen ja todeta, että oikeasti osaan ajatella asioista ihan järkevästi. Ja osaan paljon muutakin.

 

- Lotta

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Katsellessani Cheekin viimeistä keikkaa Neloselta, ajatukseni pyörivät paljon irtipäästämisen ympärillä. Tilanteesta riippuen se voi olla helpottavaa, haastavaa, haikeaa tai kaikkea siltä väliltä. Monesti irtipäästäminen on merkki uudesta alusta. Niin kuin minulle on vaikeina aikoina sanottu; Kun yksi portti sulkeutuu, toinen avautuu.

Itselleni irtipäästäminen on aina ollut jollain tavalla raskasta. Tilanteissa, joissa asiat ei mene enää samalla tavalla miten ne ovat aiemmin menneet, tunnen oloni tukalaksi. Yksi tällainen tilanne oli ukkini kuolema viime vuoden lokakuussa. Vaikka ukki vietti viimeiset vuotensa enemmän tai vähemmän hoitokodissa eikä ollut siksi aina kotonaan mummolassa käydessäni, hänen kuolemansa jälkeen mummolassa käyminen ei tuntunut enää samalta. Kotikaupungissani Kajaanissa käydessäni toivoin voivani näkeä mummoani hänen kodinsa ulkopuolella, jolloin minun ei tarvitsisi kohdata totuutta vasten kasvojani. Ukin hautajaiset menivät ymmärtäenkin sumussa ja vasta tämän kesän aikana olen luovuttanut ja päästänyt ukista henkisesti irti. Muistot onneksi kulkevat mukana kaulassani roikkuvan ukin vanhan kaulaketjun lisäksi.

Irtipäästämisen vaikeus ei koske vain noin surullisia asioita. En tiedä, onko minulla menossa parhaillaan jonkinlainen aikuistuminen kriisi, mutta viime aikoina olen miettinyt todella paljon ystäviäni. Ainahan sitä toivoo, että samat ihanat ystävät pysyvät rinnalla loppuelämän. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin saattaa havahtua, kuinka ajatusmaailmat eivät enää kohtaakaan tai tavoittelette ystäviesi kanssa elämässänne eri asioita. Mielestäni kavereiden ei tarvitse eikä kuulukaan olla kopioita itsestämme, mutta joissain tilanteissa on parempi antaa toisen mennä ja jatkaa elämäänsä omalla valitsemallaan tiellä. Se ei tarkoita, etteikö toinen silti olisi ollut joskus tärkeä ja merkityksellinen. Ajat muuttuu, ihmiset muuttuu. Se on vain fakta, jonka kanssa pitää oppia elämään.

Elämä jatkuu karavaani jatkaa kulkuaan. Niin Cheekin juuri totesi suoraan Lahden mäkimontusta.

 

- Lotta

 

Ladataan...

Ladataan...

Helpommin sanottu kuin tehty.

Olen tosiaan Lotta, 22-vuotias naisen alku. Alun perin olen kotoisin Kajaanista, jossa asuin koko ikäni ennen kuin pari vuotta sitten muutin poikaystäväni kanssa Ouluun opiskelujen perässä. Syyskuussa minulla alkaa kolmas vuosi luokanopettajaopintoja. Luokanopettaja on ollut lapsuudesta asti yhtenä vastauksenani kysymykseen Mikä sinusta tulee isona? (balettitanssijan, hierojan, prinsessan ja monen muun lisäksi. Nämä tosiaan olivat päivän ja fiiliksen mukaan vaihtuvia, mutta luokanopettaja säilyi aina listan kärjessä.) Monet läheiseni ja tuttavani ovat maininneet minulle, kuinka minusta huomaa, että olen päätynyt opiskelemaan omaa alaani. Tiedän sen itsekin, sillä koen olevani hyvin empaattinen ja muut huomioon ottava ihminen. Näistä piirteistä on varmasti myös hyötyä tulevassa työssäni.

Vaikka koen olevani ylpeä näistä luonteenpiirteistäni, ei niiden omaaminen ole minulle aina ollut helppoa. Empaattisuuden seurauksena olen priorisoinut lähes aina muiden ihmisten tunteet ja ajatukset tärkeämmiksi kuin omani ja toisinaan myös jättänyt huomioimatta täysin omat tunteeni ja tarpeeni. Toisin sanottuna myönnän olleeni liian kiltti. Ajattelen aina muiden parasta ja haluan, että minulle tärkeillä ihmisillä on hyvä olla. Silloin omilla tuntemuksillani ei ole niin väliä.

 

Eilen illalla pysähdyin toden teolla miettimään tätä asiaa. Huomasin olevani kärttyinen ja itkuinen (myös senkin takia, että olin super väsynyt. Ja ehkä nälkäinenkin. Ei siis kovin hyvä yhdistelmä.) ja rauhoituttuani tajusin, että nyt on aika alkaa kuuntelemaan enemmän myös omaa itseäni ja tehdä itsestäni minulle itselleni tärkein ihminen. Se ei tule olemaan helppoa, mutta siihen projektiin täytyy ryhtyä nyt. Muiden huomioiminen on erityisesti viime aikoina noussut pintaan, kun reilu kuukausi sitten loukkasin olkapääni ja olkaniveleni meni sijoiltaan. Vaikka tiesin, että tulen seuraavien viikkojen ja mahdollisesti kuukausien aikana tarvitsemaan apua päivittäisissä asioissa, avun pyytäminen tuntui kauhean vaikealta. Ajattelin olevani muille vaivaksi ja siksi koin toisinaan suuriakin määriä huonoa omatuntoa, kun jouduin myöntämään, etten pysty yksin esimerkiksi pukemaan vaatteita päälleni. Onnettomuus on kuitenkin myös herättänyt mieleeni ajatuksia siitä, miten kiitollinen voin elämästäni olla. Miksi siis en ajattelisi enemmän myös itseäni ja tekisi siten elämästäni vielä paljon mukavampaa ja helpompaa?

Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonnollista ja omien ajatusten purkaminen tekstin muodossa on minulle helpompaa kuin niistä puhuminen. Siinä on niin hyviä kuin huonojakin puolia. Se on kuitenkin yksi syy, miksi halusin perustaa blogin. Olen itse asiassa jo pidempään miettinyt blogin perustamista, mutta en sitä syystä tai toisesta uskaltanut tehdä. Lukioaikana tosin tein kyllä yhden blogin ja kirjoitin sinne pari postausta, mutta sen jälkeen aloin häpeämään sitä ja kirjoittaminen jäi jälleen kerran pois elämästäni. Tällä kertaa aion kuitenkin olla piittaamatta muiden mielipiteistä, hengittää syvään ja tehdä sitä, mistä tykkään. Kirjoittaminen on minulle myös terapeuttista - olo sen jälkeen on mitä mainioin. Miksi siis jättäisin taas elämästäni yhden asian pois, josta nautin?

Toivon, että tänne kirjoittaminen olisi minulle yksi keino lähteä toteuttamaan itselleni stressittömämpää ja nautinnollisempaa elämää. Ainakin nyt tuntuu siltä, että olen jo askeleen lähempänä kohti tavoitettani :)

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti! Toivottavasti nähdään taas pian :)

- Lotta

Ladataan...