Ladataan...
parviaisenlotta

Vuosi alkaa olla loppusuoralla ja ensimmäiset rakettilehdetkin ovat ilmestyneet uutta vuotta varten. Tämä vuosi on ainakin omasta mielestäni mennyt tosi nopeaa - niin kuin sanon nykyään joka vuosi, johtunee ehkä myös siitä että ikää tulee lisää.. :D Nyt onkin siis hyvä aika tiivistää, mitä vuosi 2018 on tuonut tullessaan.

Itselleni erityisesti tämä vuosi on ollut monella tapaa opettavainen. Olen joutunut oikeasti miettimään, mitä haluan elämältäni ja onko jotkut asiat sellaisia, jotka aiheuttavat enemmän ahdistusta kuin iloa. Välillä se on ollut haastavaakin, mutta erityisesti loppuvuodesta olen ymmärtänyt pitää kiinni niistä asioista, mitkä ovat itselleni kaikkein merkityksellisempiä. Tai jos ote jostain itselle tärkeästä asiasta on lipsunut stressin keskellä, aion napata sen mukaani kohti vuotta 2019.

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään, mistä asioista on kiitollinen. Itse tykkään kirjoittaa näitä asioita välillä ylös, jotta niitä voi lukea huonoina päivinä ja muistaa, että tämä elämä onkin toisaalta aika jees. Yhtenä iltana selasin kännykässäni olevia valokuvia kuluneen vuoden varrelta ja ne herättivät iloa aina onnenkyyneliin saakka. Tässäpä alle siis listattuna muutamia erityisesti tänä vuonna kiitollisuutta tuottavia asioita kuvien kera:

 

1. Opinnot

 

Syksyllä lähti käytiin 3. vuosi luokanopettajaopintoja ja täytyy kyllä sanoa, että tämä vuosi on ollut opintojen osalta ehkä opettavaisin ja mielenkiintoisin. Tämä johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että syksyllä meillä alkoi ensimmäinen sivuaine, jonka parissa tulikin vietettyä suurin osa koko syyslukukaudesta :D Mulla on sivuaineena esi- ja alkuopetus ja näissä opinnoissa ollaan saatu tehdä tosi paljon erilaisia projekteja ja muita hommia eskari-ikäisten lasten kanssa aina 2. luokkalaisiin asti. Rakastan lasten kanssa olemista niin paljon ja erityisesti pienten lasten opettaminen tuntuu omalta jutulta, ja heidän kanssa puuhaaminen ja työskenteleminen onkin antanut rutkasti motivaatiota kiireisenkin opintosyksyn keskellä!

Erityiskiitoksen haluan sanoa myös kohtalotovereille Annille, Jennille ja Satulle, joiden kanssa väännettiin syksyn aikana projekti jos toinenkin välillä hammasta purren :D <3 Mutta kaikesta selvittiin kunnialla ja keväällä taas kohti uusia projekteja, kunhan ollaan ladattu akut joululomalla täyteen!

 

2. Ystävät ja muut läheiset

 

Ystävien ja läheisten merkitystä ei voi ikinä korostaa liikaa. Oon erityisen kiitollinen siitä, että mulla on ympärillä ihmisiä, jotka pysyy mun rinnalla huolimatta siitä, nähdäänkö vaan muutamia kertoja vuodessa tai vaihdetaanko säännöllisesti kuulumisia. Välillä tietty harmittaa, ettei esimerkiksi ystävyyssuhteet ole enää täysin samanlaisia kuin lukioaikoina; nähtiin päivittäin ja kuulumisia vaihdettiin useita kertoja päivässä. Toisaalta kun pysähtyy miettimään, voi olla että onkin ihan hyvä asia, että ihmissuhteet ovat tällaisia kuin ne tähän päivään ovat muotoutuneet. Olemme kaikki kuitenkin kasvaneet lukioajoista kypsemmiksi ihmisinä ja yhdessä vietettävää aikaa osaa arvostaa enemmän, kun siitä ei voi säännöllisesti nauttia.

 

 

Olen kiitollinen myös läheisiltäni saamasta tuesta ja siitä, että he ovat olleet aidosta läsnä myös vaikeampinakin aikoina. Myönnän, että jos minulla on stressiä, puran sen helposti muihin kypsän 22-vuotiaan naisen tavoin esimerkiksi tiuskimalla tai mököttämällä. Ja tätähän on tapahtunut tämän vuoden puolella vähän turhankin usein (Jouni, poikaystäväni, voi todistaa tämän).. :D Olen kuitenkin oppinut myös sen, että puhuminen auttaa. Olen aina toitottanut sitä muille ystävilleni pyrkiessäni auttamaan heidän mielen päällä olevissa asioissa, mutta itse olen laiminlyönnyt monesti sen tärkeyden. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että läheisten ihmisten tuen ja ymmärryksen avulla olen vihdoin oppinut itsekin puhumisen jalon taidon. Vielä minulla on paljon opittavaa sen kanssa, mutta aion työstää sitä vielä ensi vuoden puolellakin.

 

 

3. Ole itsesi paras ystävä

 

Puhuin aiemmin siitä, kuinka vuosi 2018 on ollut omalla kohdallani erityisesti opettavainen. Sitä se todellakin on ollut. Olen monta kertaa tämän vuoden aikana joutunut pysähtymään ja miettimään sitä, mitä MINÄ elämältäni haluan sen sijaan, että pyrkisin miellyttämään kaikkia muita ja ajaisin itseni uupumukseen asti. Minun on aina ollut vaikeaa tehdä itseäni koskevia päätöksiä ilman, että ajattelisin liikaakin muita osapuolia. Tämän vuoden puolella olen kyennyt tekemään niin useampiakin kertoja. Esimerkiksi vaadin itselleni fysioterapiaa loukatessani kesällä olkapääni, sain keikkatöitä, joista on minulle enemmän hyötyä tulevaisuudessa ja sain taas otteen itseäni piristävistä asioista - kuten esimerkiksi tästä kirjoittamisesta. Joudun kuitenkin toteamaan itselleni tämän vaiheen olevan vielä kesken, mutta aion pitää huolen siitä, että tämä tavoite pysyy mielessäni vielä vuoden vaihtuessakin!

 

Ihanaa loppuvuotta ja joulun aikaa just sulle ja parempaa vuotta 2019! Muista pitää itsestäsi ja lähimmäisistäsi hyvä huoli <3

 

- Lotta

Ladataan...

Ladataan...

Ihan oikeasti. Sinä riität. Sinun ei tarvitse olla mitään muuta mitä oikeasti olet.

Kuten olen aiemmin kertonut, tykkään kirjoittamisesta. Tykkään myös paljon muistakin asioista, esimerkiksi lenkkeilystä, kitaran soitosta, neulomisesta ja kavereiden kanssa hengailemisesta. Olen kuitenkin huomannut, etten ole viime aikoina antanut itselleni tarpeeksi usein mahdollisuutta tehdä näitä asioita. Miksi? Siksi, koska ajattelen, etten muka riittäisi. Haluaisin kyllä lenkkeillä tai ylipäätään liikkua enemmän, mutta olen heikko, koska en jaksa juosta useampia katulamppujen välejä putkeen. Haluaisin soittaa pitkästä aikaa kitaralla, mutta turhaudun kuitenkin, koska en osaa soittaa lempi kappaleitani. Haluaisin neuloa, mutta silti aloittamani villasukan varsi odottaa työpöydän laatikossa kantapään työstöä, jota en ole koskaan osannut tehdä ja jota en kuitenkaan tule ikinä osaamaan. Haluaisin nähdä kavereitani enemmän, mutta pelottaa, että minusta paistaa läpi riittämättömyyden tunteeni ja he huomaavat sen.

Olen miettinyt myös sitä, miksi olen viime aikoina lytännyt itseäni niin paljon alas. Taustalla voi olla koulukiusaamisen jättämät arvet, jotka ovat monen vuoden jälkeen nousseet taas pintaan. Miksi ylipäätään haluan tuoda esille, että olen ollut koulukiusattu? Siksi, koska tiedän, etten ole ollut ainoa. Opiskelen luokanopettajaksi ja yhtenä syynä ammatinvalintaan oli se, että mahdollisimman moni voisi olla edes koulussa oma itsensä ilman, että joutuu kokemaan samaa, mitä minä ja monet muut olemme kokeneet. Taustalla voi olla myös stressi. Jos stressaamisesta voisi joskus saada palkinnon, olisin aivan varmasti kärkipäässä. Välillä stressaa vain se, kun stressaa. Oravanpyörä on valmis.

Harmittaa ihan älyttömän paljon se, etten ole taas hetkeen pystynyt hyväksymään sitä, millainen olen. Harmittaa myös se, etten ole antanut itselleni mahdollisuutta edes yrittää. Miksi? Siksi, koska tuntuu, etten kuitenkaan osaa. Mutta miksi en ajattelisi puolestaan niin, että jos en edes yritä, en voi koskaan onnistua. Siinä meille jokaiselle, joka on jättänyt itsensä arvostamisen taka-alalle, miettimistä.

Ole siis armollinen itsellesi ja lopeta itsesi syyttäminen. Hyväksy se, että vaikka yrität kovasti, saatat joskus epäonnistua. Elämä olisi liian helppoa, jos onnistuisit heti ihan kaikessa, mitä teet. Älä koskaan luovuta.

Heti tuli parempi olo, kun antoi itselleen aikaa ja kirjoitti ajatuksia vähän ylös. Seuraavaksi voisin jatkaa kantapään teko -projektiani. Jos en onnistu, voinhan ottaa sen viikonlopuksi vanhempieni luo mukaan ja pyytää äitiä opettamaan se minulle :) Huonona päivänä voin myös palata tämän postauksen ääreen ja todeta, että oikeasti osaan ajatella asioista ihan järkevästi. Ja osaan paljon muutakin.

 

- Lotta

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Katsellessani Cheekin viimeistä keikkaa Neloselta, ajatukseni pyörivät paljon irtipäästämisen ympärillä. Tilanteesta riippuen se voi olla helpottavaa, haastavaa, haikeaa tai kaikkea siltä väliltä. Monesti irtipäästäminen on merkki uudesta alusta. Niin kuin minulle on vaikeina aikoina sanottu; Kun yksi portti sulkeutuu, toinen avautuu.

Itselleni irtipäästäminen on aina ollut jollain tavalla raskasta. Tilanteissa, joissa asiat ei mene enää samalla tavalla miten ne ovat aiemmin menneet, tunnen oloni tukalaksi. Yksi tällainen tilanne oli ukkini kuolema viime vuoden lokakuussa. Vaikka ukki vietti viimeiset vuotensa enemmän tai vähemmän hoitokodissa eikä ollut siksi aina kotonaan mummolassa käydessäni, hänen kuolemansa jälkeen mummolassa käyminen ei tuntunut enää samalta. Kotikaupungissani Kajaanissa käydessäni toivoin voivani näkeä mummoani hänen kodinsa ulkopuolella, jolloin minun ei tarvitsisi kohdata totuutta vasten kasvojani. Ukin hautajaiset menivät ymmärtäenkin sumussa ja vasta tämän kesän aikana olen luovuttanut ja päästänyt ukista henkisesti irti. Muistot onneksi kulkevat mukana kaulassani roikkuvan ukin vanhan kaulaketjun lisäksi.

Irtipäästämisen vaikeus ei koske vain noin surullisia asioita. En tiedä, onko minulla menossa parhaillaan jonkinlainen aikuistuminen kriisi, mutta viime aikoina olen miettinyt todella paljon ystäviäni. Ainahan sitä toivoo, että samat ihanat ystävät pysyvät rinnalla loppuelämän. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin saattaa havahtua, kuinka ajatusmaailmat eivät enää kohtaakaan tai tavoittelette ystäviesi kanssa elämässänne eri asioita. Mielestäni kavereiden ei tarvitse eikä kuulukaan olla kopioita itsestämme, mutta joissain tilanteissa on parempi antaa toisen mennä ja jatkaa elämäänsä omalla valitsemallaan tiellä. Se ei tarkoita, etteikö toinen silti olisi ollut joskus tärkeä ja merkityksellinen. Ajat muuttuu, ihmiset muuttuu. Se on vain fakta, jonka kanssa pitää oppia elämään.

Elämä jatkuu karavaani jatkaa kulkuaan. Niin Cheekin juuri totesi suoraan Lahden mäkimontusta.

 

- Lotta

 

Ladataan...

Pages