Vuoden 2019 ensimmäinen postaus; mitä mulle kuuluu?

Kyllä, maaliskuu lähenee loppuaan ja päädyn vasta nyt ensimmäistä kertaa tänä vuonna blogini pariin. Useamman kerran on kyllä käynyt mielessä, että nyt pitäisi varmaan kirjoittaa jotain, kun edellisestä postauksesta on jo aikaa. Rehellisesti sanottuna, en ole tiennyt mistä kirjoittaisin. Olisi tuntunut tosi väkinäiseltä kirjoittaa esimerkiksi jostain aiheesta, josta minulla ei oikeasti ole sillä hetkellä juuri mitään sanottavaa. Olisi myös tuntunut oudolta kirjoittaa pelkästään omista fiiliksistäni, sillä täytyy myöntää, ettei alkuvuosi ole ollut mikään helpoin. Mutta tässä sitä nyt ollaan; vapaaehtoisesti koneen äärellä kirjoittamassa asioista, joista juuri nyt haluan myös puhua 🙂

Kuten jo aiemmin mainitsin, tähän vuoteen on jo tähän mennessä mahtunut aika paljon asioita. Vaikka mitään konkreettista ikävää asiaa ei ole sattunut, omien ajatusten ja mielen parissa on tullut vietettyä aikaa sitäkin enemmän. Olen aiemmin maininnut olevani ihminen, joka stressaa omista ja muiden asioista vähän liikaakin eikä osaa aina hellittää oikealla hetkellä. Viime vuoden lopussa tajusin oikeasti, että tilanteeseen on saatava muutos, kun useampana päivänä viikosta saatoin kotiin tullessa ahdistua jo seuraavasta päivästä ja viettää loppuillat itkun sekaisissa tunnelmissa. Mitään ”oikeaa” hätää minulla ei missään vaiheessa ollut, mutta koska olin niin loppuunpalanut stressini kanssa, sain itselleni aikaan oikealta tuntuvan hädän. Tajusin, ettei tässä hommassa ole enää mitään järkeäja varasin poikaystäväni kehoituksesta keskusteluajan kouluterveydenhuoltoon.

Kouluterveydenhuollosta YTHS:ltä minut ohjattiin ensin terveydenhoitajan ja sitten lääkärin kautta psykologille. Minulle todettiin paniikkihäiriö. En vielä alkuvuodesta olisi ikimaailmassa uskonut, että tulen asiasta kertomaan kovin monellekaan ihmisille, saati kirjoittamaan siitä julkisesti minnekään yhtään mitään. Pitkään yritinkin salailla psykologilla käymisiäni. Saatoin mainita, että minulla on ”lääkäriaika”, mutten  voinut sanoa suoraan, että olen menossa keskustelemaan psykologille. Jälkeen päin mietin, miksi ihmeessä tein noin. En ole koskaan pitänyt muita psykologilla tms. käyneitä ihmisiä millään tavalla ”outoina” tai antanut heille hullun leimaa – en todellakaan. Pikemminkin olen aina arvostanut ihmisiä, jotka ovat osanneet ja uskaltaneet hakea tarvittaessa ammattilaisten apua. Itselleni se oli kuitenkin kova paikka ja pelkäsin saavani nämä leimat itselleni, jos olisin asiasta maininnut. Aivan turhaan.

Ensimmäinen psykologikäynti oli tosi jännittävä. Kaiken lisäksi, että stressaan paljon eri asioista, olen myös kova jännittämään uusia ja itselle vieraita tilanteita. Tähän kun vielä yhdistää sen, että olen tosi herkkä ja itselle tärkeistä ja vaikeista asioista puhuminen saa minut automaattisesti itkemään ennen kuin pääsen edes avaamaan suuni, oli sekametelisoppa valmis 😀  Heti ensimmäisen käynnin jälkeen kuitenkin tajusin, että tämä on se reitti, joka minun pitää tässä elämän vaiheessa nyt kulkea. Vaikka vieraalle ihmiselle jutteleminen tuntui aluksi vaikealta, oli ihanaa ja helpottavaa kuulla, että en ole ainoa ihminen, joka kärsii samoista asioista. Totta kai tiesin sen jo entuudestaankin, mutta kaiken stressin ja lääkärillä ramppaamisen seassa sitä ei aina tullut muistettua.

Olen käynyt psykologilla tänä vuonna yhteensä viisi kertaa. Viides ja tällä hetkellä viimeinen kerta oli perjantaina. En voi sanoin kuvailla, miten helpottunut ja onnellinen olen siitä, että kävin tämän matkan läpi. Vielä loppuvuodesta mietin, joudunko koko elämäni kärsimään tästä stressistä ja miettimään asioita yksin oman pääni sisällä. Tämän matkan aikana olen tajunnut, ettei minun tarvitse olla missään vaiheessa yksin. Aiemmin olen ajatellut, etten kehtaa puhua läheisilleni huolistani, sillä en halua vaivata heitä ja heillä varmasti on myös omia ongelmia. Tänä päivänä tajuan kuitenkin sen, että jaettu taakka on paljon pienempi taakka. Olen kertonut paniikkihäiriöstäni osalle ihmisistä, joiden kanssa olen paljon arkipäivinä tekemisissä. Vaikka panikkihäiriöstä puhuminen on jännittänyt – ja jännittää vähän tälläkin hetkellä – on sen kertominen vapauttanut omaa oloani ja antanut samalla muille ymmärrystä siitä, jos saan jossain vaiheessa itse kohtauksen. Diagnoosin käsittely on helpottanut omaa oloani myös niin paljon, että itse kohtaukset ovat onneksi selkeästi vähentyneet ja olen oppinut hallitsemaan stressiäni paljon paremmin mitä vielä pari kuukautta sitten.

En suunnitellut tätä postausta yhtään etu käteen, mikä saattaa tulla ilmi sekavana sisältönä 😀 Ehkä tämäkin oli yksi tapa käsitellä tätä kaikkea, mitä tänä vuonna olen käynyt läpi. Tarkoituksena ei ole hakea keneltäkään sääliä tai muuta vastaavaa, pikemminkin herättää ajatuksia siitä, että tällaisistakin asioista on ihan ok puhua. On ok, jos joudut jossain vaiheessa elämää pyytämään apua ja turvautumaan ammattilaisten apuun, jos et enää jaksa. On myös ok, jos pystyt käsittelemään asioita itseksesikin. Tärkeintä on, että voi hyvin. Minä voin hyvin. Ja nyt pystyn sen viimein sanomaan rehellisesti käsi sydämellä.

 

Ihanaa viikkoa just sulle!

Lotta

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *