Mun opettavaisin vuosi, sen voin jo nyt sanoa

Hei!

Yleensä, kun avaan koneeni siinä tarkoituksessa, että kirjotan jonkin postauksen tänne blogiin, mulla on mielessä joku teema tai muu pienempi juttu, minkä pohjalta tekstiä alkaa syntyä. Jotenkin oon aatellut, että vasta sillon voin kirjottaa. Kuitenkin äsken sohvan nurkassa istuessa ja Big Brotheria kattoessa (kuulostaa villiltä lauantai-illalta eikö :D) tuli olo, että nyt mä kirjotan. Mitään varsinaista aihetta mulla ei oo nyt mielessä, mutta ehkä se on vaan hyvä. Jospa jatkossa ois pienempi kynnys kirjotella tänne tän ansiosta!

Mulle kuuluu tällä hetkellä tosi hyvää, oikeesti. Vaikka mitään ihmeellistä ei oo tapahtunutkaan. Tuntuu hyvältä, että pitkästä aikaa voin sanoo noin tarkottaen sitä oikeasti. Aiemmin musta on tuntunut, että mielen päällä on koko ajan jotain – kova stressaaja kun oon. Tai jos jonain päivänä ei sattunut olemaan mitään, mistä stressata, oli ”stressittömyys” sellanen asia, jota piti alkaa pienessä päässä pohtimaan ja spekuloimaan. Vaikka mulla on edelleen opeteltavaa siinä, millaisista asioista on edes aiheellista stressata, oon selkeesti mennyt siinä eteen päin erityisesti tämän vuoden aikana. Nykyään osaan onneksi suhtautua asioihin rennommin. Vielä vuosi sitten en ois uskonu, että pystyn siihen. Vaikka musta ei varmaan koskaan tuu semmosta kunnon ”hölläilijää”, oon ilonen siitä, että viimein oon oppinu ainakin edes pienen palan sellasena olemisesta.

Töissä on mennyt ihan super hyvin. Lapset on ihania ja työkaverit on ottanut mut tosi hyvin vastaan. Ekat viikot oli aika raskaita – kaikki oli niin uutta ja etin vielä paikkaani päiväkotimaailmassa. On ihanaa, kun useempi lapsi on heti moikkaamassa, kun tuun töihin ja myös portilla heipattelemassa, kun lähen kotiin. En ois  uskonut vielä vuosi sitten, että olisin nyt tällaisessa työssä saati olisin koskaan lastentarhanopettaja. Ei sillä, etteikö päiväkodissa työskentely olis mua kiinnostanut – lasten parissa työskentely tavalla tai toisella on aina ollu se, mitä oon halunnu tehä. Tää reilu kuukaus on kyllä antanu mulle tosi paljon ja oon onnellinen, että uskalsin alkaa täyttämään mulle aika isojakin saappaita ottaessani tuon työn vastaan. En nää enää yhtään epätodennäköisenä, että työskentelisin päiväkodilla myös tulevina vuosina. Vähän jopa harmittaa jäädä lokakuun lopussa töistä pois opintoihini kuuluvan harjottelun takia, kun on just saanu rutiineista kiinni. Ootan kyllä silti tuota harjottelua innolla, ja uskon, että tästä työkokemuksesta on sielläkin tosi paljon hyötyä!

Oon myös ilonen siitä, että oon oppinut sanomaan ei. Esimerkiks tänään mun oli tarkotus nähdä kavereita, mutta koska tää viikko oli tosi hektinen ja tuntu, että tartten omaa aikaa palautua, päätin jäädä kotiin. Ja se oli ihan ok. Muista säkin siis olla itelles armollinen ja kuunnella omaa kehoo ja mieltä <3

 

 

Rentouttavaa viikonloppua!

-Lotta