Maailman tuska

Palattuamme takaisin koulumme järjestämältä intensiivikurssilta (intensiivikurssista kerron lisää omassa postauksessaan), saimme tietää, että toinen harjoittelupaikkamme on joutunut väliaikaisesti sulkemaan ovensa. Kyseessä siis on se paikka, jossa jaetaan ruokaa orvoille (tai jommankumman vanhemman menettäneille) ja köyhille lapsille maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Paikka ei ollut saanut tarpeeksi taloudellisia lahjoituksia. Muutama viikko sitten siellä vieraili joukko Etelä-Afrikkalaisia ja itse jopa hieman oletin, että heiltä tulisi lahjoituksena myös rahaa. He toivat mukanaan muun muassa leluja ja karkkia, joka tietysti on tärkeää sekin, mutta toisaalta turhauttavaa, kun ei paikka ole nyt auki.

Meitä suretti tämä kovasti ja päätimme kerätä jonkinlaisen summan kokoon, että päästäisiin alkuun. Mukaan lähtee näillä näkymin meidän sosionomiopiskelijoiden lisäksi fyssareita ja toimintaterapeutteja. Tänään kävimme viiden sosionomin ja paikan vetäjän voimin ostamassa ruokaa ja muita tarvittavia juttuja. Täytyy toivoa, että saataisiin myös jostain isompi lahjoitus. Pääasia kuitenkin, että keskiviikkona saadaan toiminta siellä taas käyntiin. Tuli todella hyvä mieli siitä, kun näkee, että rahat menee suoraan sinne mihin niitä tarvitaankin eikä välikäsille.  Luotan todella paljon heihin, jotka paikkaa pyörittävät. Uskon myös, että lapset ja nuoret saavat ruoan lisäksi paljon hyvää mieltä siitä, että heillä on paikka, jossa voi leikkiä sekä saada huomiota ja hellyyttä aikuisilta. Kaikki ne mainoksissa ja hyväntekeväisyyskonserteissa nähdyt kasvot ovat täällä todellisuutta. Ei sitä osannut odottaa miten pahalta tällaiset takapakit voivat tuntua. Harjoittelun päätteeksi haluan kyllä ehdottamasti ryhtyä edes yhden lapsen kummiksi. Nyt tuntuu todella siltä, että tekee jotain merkityksellistä.