Itkuja

Meillä on viime päivien aikana itkeskelty aika paljon. Tällä kertaa ei niinkään vauvan vaan äidin toimesta. Marraskuinen epäsosiaalisuuteni purkautui lauantaina tunteena yksinäisyydestä ja oman elämän puutteesta. Oikeasti on ihanaa helliä ja leikittää Jippoa kotona kaiket päivät ja upota jonnekin rakkauskuplaan ja aikuisseurakseni riittäisi omasta puolestani hyvin J, jonka mieluusti imisin kuplamme sisään heti kun herra töistä kotiin saapuu. On kuitenkin aivan liikaa vaadittu J:ltä, että tämä täyttäisi koko aikuisen seuran tarpeeni ja viettäisi kaiken vapaa-aikansa tiiviisti pienen perheensä kanssa – tarvitseehan raukka omaa aikaakin. Minulla taas on omaa aikaa vähän liiaksikin Jipon nukkuessa, ja imetyshetketkin vietän nykyään nettisurffaillen, mutta oma elämä on vähän hakusessa. Tarvitsisin jotain, mistä innostua, jonkin vauva-arjen ulkopuolisen henkireiän, paikan, jossa olisin ensisijaisesti Paula enkä äiti edes pari tuntia viikossa. Mutta entä jos en enää edes tiedä, kuka se sellainen Paula on?

Ja minä kun en ikinä ajatellut muuttuvani sellaiseksi äidiksi, jonka elämä pyörii pelkästään vauvan ympärillä ja joka ei muusta osaa puhua kuin siitä, minkä väristä kakkaa ja kuinka paljon on vaipasta viimeksi löytynyt.

Toiset itkut aiheutti eilisiltaisen tissimaratonin aikainen pelko maidon ja sitä kautta imetyksen loppumisesta. Jippo imi molemmat tissit niin tyhjiksi, että lopulta poika täytyi siirtää normaalista imetysasennosta kainaloon imemään vielä viimeiset pisarat sitä kautta. J tuli alakertaan minun vollottaessani ja Jipon naureskellessa maireasti tyypin saatua vihdoin vatsansa täyteen toisen tissin kainaloimetyksen jälkeen. ”Ei tuo kovin kurjistuneelta näytä” ”Mutta äsken se oliYÄÄÄÄHH”. Minua ei nykyään yhtään haittaa se, että Jippo saa korviketta aidon tavaran ollessa saavuttamattomissa, mutta se, että minulta ei riittäisi maitoa vauvalleni tuntuu kamalalta. Tykkään imetyksestä nykyään hurjan paljon, kun sitä ei tarvitse olla tekemässä viiden minuutin välein, ja illan pitkät imusessiot ovat itsellenikin ihanan rento laskeutuminen yöhön ja uneen. Vaikka olen innoissani siitä, että poika sai luvan alkaa maistella kiinteitä nelikuisena, olisi tosi kurjaa, jos imetys yhtäkkiä loppuisikin kokonaan.

Nyt kun ajatuksiani tähän kirjoitin auki, niin huomaan näiden kahden jutun ehkä kumpuavan samasta asiasta – siitä, että olen hieman liian kiinni vauvassani. Mutta ehkäpä tämä ylenpalttinen symbioosi on vain vaihe, joka äidin jossain vaiheessa täytyy kokea voidakseen sitten taas määritellä itsensä ihmisenä. Minulla se kenties vain korostuu nyt, kun marraskuun pimeys ja Jipon vaikeutunut vaunukäyttäytyminen houkuttelevat pysymään kodin seinien sisäpuolella, ja omista harrastuksistakin on ollut pitkä tauko, kun treenit ovat osuneet huonoon ajankohtaan.

Ehkä tämä tästä, tuumaa Paula, joka ihmettelee, miten voi olla yhtäaikaa niin onnellinen ja onneton.