Maaliskuussa 2009 opiskelen kolmatta vuotta Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä ja odotan Wappua enemmän kuin koskaan.

Suurelta osin siksi, että omat phuksipalleroni saavat vihdoinkin teekkarilakkinsa, mutta vielä enemmän kuitenkin siksi, että tämä kamala stressi loppuisi. Puolitoistavuotinen SuurPhuksin – tai yleismaailmallisemmin phuksikapteenin – pesti on ollut mahtava nakki mutta myöskin aivan älyttömän kuluttava. Varsinkin kun minä vielä opiskelen samalla ihan normaaliin tahtiin toisin kuin moni kollegani.

En jaksa enää juurikaan käydä geneerisissä kiltatapahtumissa, vaikka Otaniemessä asunkin. Sen sijaan hengailen lemppariphuksieni kanssa ihan vapaa-ajalla. Poden vähän huonoa omatuntoa siitä, että olen niin hyvää pataa muutaman palleroni kanssa, vaikka toki pyrin kohtelemaan jokaista phuksiani tasa-arvoisesti. Olen myös onnellinen siitä, että olen vakaassa parisuhteessa – muuten voisin olla riskirajoilla klassisen phuksia ei kuksita -säännön kanssa.

Killan lisäksi olen aktivoitunut muuallakin opiskelijatoiminnassa – maaliskuussa kuvataan täyttä häkää teekkarien oman TV-kanavan, OUBSin, draamasarjaa Rakkauden funktio. Minä esiinnyn yhdessä päärooleista ja olen hommasta enemmän kuin fiiliksissä. (Jaksot löytyvät googlettamalla, pitäisikin katsoa ne läpi pitkästä aikaa.)

Olen seurustellut J:n kanssa kaksi vuotta, joista toisen olemme asuneet yhdessä pienessä opiskelijakaksiossamme. Ensimmäinen vuosi itsenäistä elämää ei ole ollut mitenkään mullistava – pahinta on tiskaaminen ja haaveilenkin säännöllisesti edes pienestä pöytätiskikoneesta. Asunto ei ole mikään sisustusratkaisujen riemuvoitto ja tuntuu enemmän väliaikaiselta kämpältä kuin kodilta, mutta viihdymme kuitenkin pienessä pesässämme.

Wapun lisäksi odotan kesää – olen päättänyt viettää ensimmäisen ja viimeisen työttömän kesäni vuosiin, koska arvelen loman tulevan enemmän kuin tarpeeseen rankan kevään jälkeen. Spontaanin päähänpiston seurauksena suunnitelmiini kuuluu kuuden kesäviikon viettäminen aupairina Viareggiossa, Italiassa. Nelihenkinen perhe, jossa on maailman suloisimmat pojat Sergio ja Alessandro, on juuri vastannut ottavansa minut mielellään vastaan. En haluaisi olla erossa J:stä niinkään pitkää aikaa mutta matkakuume ja yleinen innostus voittavat pelon koti-ikävästä. (Palaan lopulta maitojunalla kotiin jo kahden viikon jälkeen, mutta ainakin opin reissun aikana jotain itsestäni.)

Kuun lopussa on suosikkiphuksini ja tämän kämppiksen puputytöt ja herrasmiehet (itse olen sekoitus molempia)-teemaiset tuparit, jotka ovat edelleen ehkä hauskimmat kotibileet, joissa olen ollut. Lisäksi ehdin maaliskuussa sekoilla kesäajan kanssa ja toivoa talven loppumista – kuten varmaankin jokaisena muunakin maaliskuuna elämäni aikana.

22-vuotiaana olen jo aikalailla minä. Jaksan ehkä kemuttaa villimmin mutta pohjimmiltani olen samanlainen kotihiiri, jolle maailman paras paikka on J:n kainalossa, kuin nykyäänkin. (Noita hiuksia kyllä ikävöin, kasvatusoperaatio on taas vaihteeksi meneillään…)

Seuraava aikahyppy tehdään näistä tapahtumista puolen vuoden päähän, kun vuorossa on 18.9.2009.