Jos sitä vihdoinkin saisi jonkinlaista kertomusta synnytyksestä raapusteltua näpyteltyä, oli sen verran koko rahan edestä -touhua, että homma ansaitsee kyllä oman postauksensa.

Torstaina 15.8. klo 02.45 herään poksahdukseen. En tiedä, onko kyseessä ääni vai tunne mutta POKS se oli. Menen pissalle ja kas – pöntöön loriseekin myös jotain muuta, paljon. Laitan siteen housuihin, soitan Jorviin ja kömmin takaisin J:n viereen. Lapsivesi meni! Aika pian alkavan jonkinlaiset supistuksetkin, joten sovimme, ettei J aamulla mene töihin.

Torstain aikana supistuksia tulee kohtuullisen säännöllisesti. Ne ovat selvästi tuntuvampia kuin koskaan raskauden aikana (mutta eivät kuitenkaan vielä läheskään niin kivuliaita kuin voisivat olla, kuten myöhemmin huomaan). Hengailemme J:n kanssa kotona, pakkailemme sairaalakassia loppuun ja käymme kävelyllä. J träkkää supistuksiani kännykkäsovelluksella. Kahden jälkeen alamme valmistautua lähtemään Jorviin 12 tuntia vedenmenosta tehtävää tarkastusta varten. Isäni hakee meidät autolla ja jättää sairaalaan.

Sairaalassa tutkitaan kohdunsuuni tilanne, otetaan verikoe tulehdusarvojen selvittämiseksi ja seurataan supistuksia jonkin aikaa. Meidän käsketään tulla takaisin illalla yhdeksään mennessä.

Soitamme taas isäni hakemaan meidät ja siirrymme sairaalasta lähettyvillä asuvien vanhempieni luo. Käymme J:n kanssa saunassa, taidamme syödäkin jotain. Minä jumppailen supistuksiani olohuoneen nojatuolia vasten ja yritän hengitellä mammajoogan ohjeiden mukaan. Kotona omassa rauhassa kahdestaan J:n kanssa olisin luultavasti selvinnyt pidempään mutta nyt ilmoitan haluavani lähteä takaisin Jorviin noin seiskan aikoihin.

Seuraa jälleen tutkimuksia, ja saan särkylääkettä. Olen toivonut mahdollisimman luonnollista kivunlievitystä, joten ensin meidät ohjataan suihkuhuoneeseen. Hengailemme pari tuntia isossa kylpyhuoneessa, minä jumppapallon päällä suihkussa ja J jossain nurkassa jakkaralla yrittäen välttyä kastumiselta. Kun kyllästyn suihkutteluun, kutsumme kätilön ja saammekin kaksi – meidät ottaa kontolleen kokeneempi kätilö sekä harjoitteleva opiskelija. Aluksi olen epävarma opiskelijan suhteen, mutta tämän olemassaolo paljastuukin vain hyväksi jutuksi, saammehan kaksinverroin huolenpitoa.

Kylppäristä pääsemme lepohuoneeseen, jonka sänkyyn mahdumme molemmat pötköttelemään. Edessä on pitkä yö, joten lepo tekee hyvää. Minä olen menettänyt ajantajun jo aikaa sitten mutta muuten olen skarppina. Saan kipulääkettä lihakseen, jotta saisin nukuttua, akupunktionastat korviin ja jossain vaiheessa kai tipan käteen. Kipulääkkeestä huolimatta heräilen tasaisin välein voimakkaimpiin supistuksiin, ja parin tunnin (?) päästä on taas aika kutsua kätilö. Kohtuani sorkitaan väkivaltaisesti, ilmeisesti voimakkaampien supistusten houkuttelemiseksi.

Seuraavaksi pääsen toivomaani ammeeseen. Kätilö on kysynyt lääkäriltä erikoisluvan, vaikka lapsiveteni on mennyt jo kauan sitten. 35-asteinen vesi tuntuu hieman viileältä mutta lämpimämpi kuulemma rentouttaisi liikaa ja hidastaisi supistuksia. Löydän aika mukavan asennon ja viihdynkin spa-osastolla taas seuraavat pari tuntia. Kätilö tutkii kohdunsuuni vedessä, toteaa sen olevan jo 8 senttiä auki ja antaa luvan siirtyä synnytyssaliin.

Sitten alkavat ongelmat. Sen sijaan, että kohdunsuu aukeaisi loppuun ja ponnistusvaihe alkaisi, supistukset eivät jaksakaan tehdä hommiaan tarpeeksi tehokkaasti ja lisäksi paljastuu, että suu olikin vasta 7 senttiä auki. Supistuksia yritetään vauhdittaa oksitosiinilla mutta se lisää niiden kivuliaisuutta ikäviin sfääreihin ja lisäksi vauvan sydänäänet laskevat. Kokeilen ilokaasua mutta siitä ei ole mihinkään.

Kätilö tutkii kohdunsuutani entistäkin väkivaltaisemmin. Ilmeisesti minulla on jokin rakenteellinen poikkeama, jonka ansiosta kätilö ei ole varma, mikä nyt on kohdunsuuta ja mikä emättimen reunaa. Niinpä aina kätilön sorkkimisen jälkeen kutsutaan lääkäri sorkkimaan lisää asian varmistamiseksi. Tämä aiheuttaa jo sellaista tuskaa, että pyydän lopulta epiduraalin ja saankin sen varsin nopeasti. Olen pelännyt puudutuksen sivuvaikutuksia ja sitä, etten pysty olemaan paikallani sitä pistettäessä ja halvaannun loppuelämäkseni. Piikitys sujuu kuitenkin hyvin ja operaatiosta seuraa vain taivaallinen tunnottomuus.

Jossain vaiheessa työvuoro vaihtuu ja saamme uuden kätilön ja opiskelijan ja alapäähäni kohdistuu lisää väkivaltaa. Kivuliaimpien supistusten aikana olen jo tuntenut kehoni ikäänkuin refleksinomaisesti ponnistaneen vauvaa ulospäin mutta varsinaista ponnistustarvetta ei ole tullut. Homma ei tunnu edistyvän oikein mihinkään suuntaan. Vauvasta joudutaan jo ottamaan mikroverinäytteitä ja todetaan niiden arvot huolestuttaviksi. Oksitosiinia lisätään reippaasti, vauvan sydänäänet laskevat, paikalla on väkeä kuin pipoa. En ole hässäkästä huolimatta kovinkaan huolissani vauvasta, luotan henkilökunnan ammattitaitoon.

Saan lisää puudutusainetta selkäytimeeni, kun kivut tuntuvat palaavan. Pian sen jälkeen kokenein lääkäri tutkii kohdunsuuni jälleen kerran ja toteaa sen olevan jo ihan kunnolla auki ja olleen jo kenties kauankin. Mysteerinen strangi emättimessäni on hämännyt aikaisempia tunnustelijoita. Hetken aikaa alapääni on yleinen näyttelykohde, jota kaikki uteliaisuuttaan tunnustelevat ja ihmettelevät. Sitten käsketäänkin sitten jo ponnistaa, mikä puudutettuna osoittautuu varsin hämmentäväksi kun en tunne koko ponnistusta enkä oikein supistuksiakaan. Kuulemma ponnistan kuitenkin hienosti.

Koska vauvalla on jo kiire ulos, otetaan imukuppi avuksi ja välilihani leikataan repeämien estämiseksi. Hieman ronskiltahan se Fiskarsin keittiösaksia muistuttava leikkausväline näyttää mutta olen onneksi hyvissä puudutuksissa edelleen. Muutaman ponnistuksen jälkeen vauvan pää sitten pullahtaakin ulos, en ehkä hassumpaa näkyä tiedä kuin emättimestä yhtäkkiä roikkuva mustahiuksinen pää. (Olen puoli-istuvassa asennossa jalat ylös tuettuna, joten minulla on hyvät näkymät.) Vielä loput vartalosta ulos ja pian vauva jo retkottaakin pöydällä edessäni. Syntymäajaksi kirjataan perjantai 16.8. klo 11.55, 33 tuntia vedenmenon jälkeen.

Pieni ihminen on sinertävä ja ensimmäinen parkaisukin on säälittävä rohina, mutta onneksi sentään jotain kuuluu, ennen kuin vauva kiikutetaan lääkärin hoiviin. Kohta J kutsutaan tutkimushuoneeseen ja minä jään ommeltavaksi. Vauva osoittautuu onneksi terveeksi vaikkakin vähän kärsineeksi ja erityishuomiota vaativaksi. Ennen lastenosastolle viemistä saan vauvan vielä hetkeksi syliini. Se on ihana.

Hieman rivakampaa seuraavaa synnytystä toivoo Paula, joka jo vähän haaveilee pikkusiskosta tai -veljestä Jipolle.