Supermutsifiilis

Eerika kysyi, mistä syntyy paskamutsifiilis, mutta minä positiivari (ällöttävä sana) keskityn mieluummin supermutsifiilikseen. Ja no oikeastaan kyllä elän tätä äitiyttä sellasella tarmolla ja pieteetillä, että eipä hirveästi huono omatunto paina, jos nyt kerran viikossa sitten puol tuntia istun sohvalla telkkarin ääressä pojan puuhatessa omiaan tai kiehnätessä vieressä. Erittäin harvoin poden mitään paska-alkuisia fiiliksiä noin niin kuin ylipäätään.

Supermutsifiilis mulla sen sijaan on oikeastaan ihan aina, kun seurailen, miten ihana, fiksu, hauska ja kaikinpuolin upea pikkujäbä meillä onkaan. Ei olla voitu kauheen pieleen kasvatuksessa mennä, kun lopputulos on toi.

Ihan erityisen tyytyväinen itteeni olin eilen, kun kylppärissä poika oma-alotteisesti rupes napsimaan pyykkitelineeltä kuivaa pyykkiä, kasas ne syliinsä ja kuljetti pyynnöstä makkariin. Siinä mä sitten järkkäilin pyykkejä kaappeihin ja poika kuljetti lisää järkättävää paikalle. Sillä aikaa, kun olin itse hakemassa isompia pyykkejä kylppäristä, oli poika jopa laittanut pyykit ite kaappiin (tosin J:n kalsarit mun sukkakoriin mutta silti). Kun vanhat pyykit oli saatu hoideltua, käynnistettiin vielä uus koneellinen. Mä lapoin likapyykkiä pyykkikorista lattialle ja lapsi kuskas sitä samalla tahdilla pesukoneeseen. Ja kun tuli ripustuksen aika, noukki poitsu märät pyykit koneesta ja ojenteli mulle tai suoraan telineelle.

Sit kun vielä saatais ylläpidettyä tätä siivousintoa ihan vaikka sinne aikuisikään saakka…

Mistä sulle on viime aikoina tullut supermutsifiilis?