Entä jos olisinkin hiljaa

Rakastan itseni provosoimista. Nautin siitä, että saan vereni kiehahtamaan ja aivoni hyrräämään. Usein löydän itsestäni aivan uusia puolia ja näkökulmia esillä oleviin asioihin. Aihevapaat ja iltapäivälehtien verkkosivujen kommenttiosiot ovat varsinainen aarrearkku niihin tilanteisiin, joissa haluan päästä puolustuskannalle omien periaatteideni puolesta. Kommentoin äärimmäisen harvoin, mutta sisälläni kiehuu. 

Mutta sitten tulen surulliseksi. Välillä jopa tosi vihaiseksi. On samalla avartavaa ja kauhistuttavaa nähdä, kuinka julmia ihmiset ovat toisilleen. Kuinka yksipuolisia mielipiteitä ilmassa sinkoilee. Ja kuinka kaikki yhtäkkiä tuntuvat unohtavan sen, että siellä ruudun toisella puolellakin istuu ihminen. Iltapäivälehden artikkelin päähenkilö on ihminen. Roskakommentin kirjoittaja on ihminen. Bloggaaja on ihminen. Minä olen ihminen ja sinä olet ihminen. Ja silti mietin keinoa, jolla loukata sinua. 

Jos meidät kaikki istutettaisiin samaan huoneeseen ja joutuisimme katsomaan toisiamme silmästä silmään, valitsisimmeko sanamme toisin? Muuttuisiko vittu oot läski vaikkapa mitä sinulle kuuluuksi? Kysyisikö perkeleen mamu -kommentoija maahanmuuttajan kotimaan ruokakulttuurista? Ruodittaisiinko huoneessa yhä edelleen lööppijulkkiksen perhetaustoja? Annettaisiinko yksinkertaiseen kysymykseen piikittelyn sijaan yksinkertainen vastaus? 

Vai istuisimmeko huoneessa edes hiljaa?