Et inspiroi minua – en tahdo olla ystäväsi

Usein käännekohdassa olevia neuvotaan karsimaan elämästään pois ne ihmiset, jotka eivät inspiroi, eivät ruoki sielua, eivät valaise päivää olemuksellaan, you name it. 

Järkeenkäypää, kyllä, mutta todellako tarpeellista?

Mietitäänpä näin – miellänkö itseni ihmiseksi, joka on elämänsä jokaisessa vaiheessa tarjonnut läheisilleen sielunruokaa, inspiroivia ajatuksia ja piristänyt päivää ihan vain olemalla? En usko kenenkään puhtain omatunnoin vastaavan kysymykseen kyllä, minä en ainakaan kykene siihen. Olen ajoittain ollut hankala, tavoittamattomissa, liiaksi kiinnostunut vain omista asioistani, kyllästynyt, lyhytpinnainen – todellakin, you name it. Taatusti varsinainen ihanneystävä, oikein sääliksi käy heitä, joilla ei ole ollut mahdollisuutta minua tuntea! Ja siltikään ystäväni eivät ole kääntäneet minulle selkäänsä, todeten, etten enää anna heille mitään.

Ilkeät, pahansuovat ja annetut mahdollisuudet moneen kertaan vesittäneet ovat luonnollisesti asia erikseen, liian pitkään jatkuneet haitalliset ihmissuhteet kun eivät varsinaisesti tarjoa osapuolille kuin huonoa oloa. Mutta onko nykyään hyvän ystävyyssuhteen painoarvo siinä, kuinka inspiroivan ympäristön ystävykset toisilleen tarjoavat? Milloin ystävyydestä on tullut verkostoitumista, jossa haalitaan ympärille sitä porukkaa, joka voi auttaa omien tavoitteiden täyttymisessä? 

Olisiko kannattavampaa miettiä sen sijaan, mitä itse saa ystäviltään, sitä mitä itse antaa ystävilleen? Voidaanko sanaa ystävä edes käyttää ihmisestä, joka katkaisee ihmissuhteen sen vuoksi, ettei toinen jaksanutkaan olla arjessaan riittävän inspiroiva ja kiinnostava?