Toivon, että katsoisit tuon videon. Aloitat sen varmasti hälläväliä-asenteella, kuten minäkin. Nämähän ovat näitä. Mutta katso silti.

Minun vuorokausistani on kadonnut tunteja, viikoistani päiviä, vuosistani kuukausia jokin elektroninen laite sormieni alla. Salaa haaveilen, että television laihdutusohjelmien tapaan eteeni ladottaisiin tiimalaseja, joista näkyisi ne minuutit, jotka olen viikossa uhrannut Internetille. Osa siitä on tietenkin tärkeää; opiskelut, työt ja kohtuullinen määrä sosiaalista mediaa sekä tiedonhakua netin välityksellä ovat luonnollisesti perusteltuja nyky-yhteiskunnan asukille. Mutta vähintään yhtä suuri osuus on aivan turhaa. Se osa laihdutusohjelmaa, jossa putkeen vyöryy valtava annos roskaruokaa ja suuri osa katsojista asettaa kätensä silmilleen. Mutta tällä kertaa kukaan ei kauhistu määrää ja laatua. 

On paradoksaalista kirjoittaa tästä täällä, sillä minunhan pitäisi keskustella aiheesta kasvotusten. Mutta kun tekin olette täällä. Se on ihan okei. En oleta itseni tai kenenkään muunkaan juurikaan muuttuvan tuon videon perusteella. Luultavasti jokainen jatkaa puuhiaan kuten ennenkin – niin minäkin tein ja tulin kirjoittamaan mietteitäni ylös. 

Mutta toivon, että sinulle jäisi hieman huono omatunto. Muistelisit ehkä niitä kertoja, kun ystävä kahvilan pöydän toisella puolella on ollut vähemmän tärkeä kuin juuri saapunut tekstiviesti. Kun ravintola-annoksen jakaminen instagramissa on ollut mielekkäämpää kuin pöytäseuran kunnioittaminen. Niitä hetkiä, joita et muista kuin puhelimesi kuvavirtaa selaamalla. 

Ja ennen kaikkea, milloin olet viimeksi todella nauttinut puhelimen, tietokoneen tai tabletin seurassa viettämästäsi ajasta? Toivonut, että kunpa tätä hetkeä en unohtaisi silloinkaan kun kaiken muun olen jo unohtanut.