”Joko sä oot saanu kamui?” kysyi tyttäreni aamulla, kun kiirehdimme molemmat kouluun. En ehtinyt vastata, kun hän tarkensi: ”Sellasia, joitten kanssa sä voit puhuu, ku sä menet sinne.”

”Toki”, mietin. Puhuttu on ensisekunnista lähtien, kuunneltukin jotain. Opettajaihmisiltä ei puhe lopu. Muistan paljon nimiäkin. Koska vaitiolovelvollisuutta on koko ajan korostettu, voin tässä avata vain tarkenteita, joilla olen opiskelukamujani jäsentänyt. Ihanat silmät ja suuri tukka kuuluvat nuorelle naiselle, joka aikoinaan työskenteli lasteni koulussa. Perhepäivähoitolapsen äiti on eräs luennoilla aktiivisesti puheenvuoroja käyttänyt kollega. Pääsykokeessa jo tutustuin Iloiseen ikätoveriin, nyt olemme samassa ryhmässä. Nuoruuskaveri oli yllätyskollega. On muuten vekkulia kuulla omia teinitouhujaan toisen muistamana. Piskuisen naapurikaupungin etäopiskelukamut ovat toistaiseksi vain Epäselviä. Vai mitä sanotte?

Kamujen saamiseen panostettiin myös kouluttajien toimesta. Oli tutustumisrinkiä, jossa kerrottiin millä mielellä paikalle saavuttiin sekä Suomen karttaa, jossa Tampere oli epäilyttävän monessa kohdassa. Tässä yhteydessä puhuttiin Kari E. Turusen käsitteistä jäsentyminen, liittyminen ja tekeminen, joista siis sekä jäsentymisen että liittymisen tarpeeseen Suomen kartalla liikkuminen ja fiilistely vastasivat.

”Ovatko ne Opiskelijakämpässä asujat jo sun kavereita?” jatkoi kysymyksiään kymmenvuotias, turhautuneena filosofointiini erilaisten kohtaamisten merkityksistä.

”Oooovat… juu! Ne ovat kans tosi kivoja. Ne asuvat tosiaan viikot täällä Suurkaupungissa.”

”Ahaa! Etkö säkin vois muuttaa sinne opiskelijakämppään aina opiskelun ajaksi?”

Hmmm! Tehtäviä, tutustumiskäyntejä, opetuskokeiluja ja raportteja on valtava määrä. Muu kuin opiskeluelämä on ilmeisesti tarkoitus lopettaa nyt.  Millaista elo opiskelijakämpässä olisi, kehittäisinkö itseäni aamusta yöhön? Tekisinkö parempia tehtäviä kuin ikinä? Osallistuisin haalaribileisiin. Harrastaisin paljon liikuntaa, ostaisin Kånkenin repun ja Converset. Vihreä parka minulla jo on.

Opiskelijakämpässä asuessa minulla olisi kaikki maailman aika. Vai olisiko? Taitaa olla niin, että aktiivi-innostuja on sitä aina. Luultavasti kohta olisin kanavoinut energiani taas useisiin toimintoihin; tekisin vapaaehtoistyötä ja osallistuisin opiskelijajärjestön virkkaustalkoisiin. Kaikkeen kiinnostavaan sanoisin: ”Kyllä, oi kyllä!”

Ei! Pysyn arjessani ja hillitsen haluni muuttaa Ylioppilastaloon, tuohon ilottelun ja paheen pesään. Perhe-elo, työ kehittämisen parissa ja aktiivinen harrastaminen pitävät huolen siitä, että muistan miksi olen opinnot aloittanut. Ystävystyä ja verkostoitua ehdin varmasti lähijaksojenkin aikana.

Aikaakin järjestyy, kun järjestetään. Huomenna töihin,

P.

P.S. Jäsentymistä palvelkoon tulevana viikonloppuna askarreltava suoritettavien asioiden ja mentävien paikkojen opaskartta värikoodeineen. Yhden värikoodin lukkari on valju. Opiskelijakämpässä asujat olivat jo tehneet ihanan, puuväreillä väritetyn ja koostuneen arjen helpottajan….