Oppimispäiväkirja – puppugeneraattorin pulinaa vai rehellistä reflektiota?
Erityisopettajakoulutuksessa ryhmätehtäviä riittää, samoin eri menetelmien soveltamista käytäntöön kolmen päivän varoitusajalla (omat lapseni kiittävät!). Perinteisiä tenttejä on vähän. Joidenkin kurssien suoritusmerkintä perustuu oppimispäiväkirjaan.
Oppimispäiväkirja pedagogisena menetelmänä ei nauti arvostustani. Kitkerästi ajattelen sen olevan opettajalle mahdollisuus päästä vähällä. Hyvin harvoin opettaja kommentoi oppimispäiväkirjaa mitenkään. On kuin tuuleen huutelisi. Tuntuu, että mikä tahansa kelpaa. En ole koskaan kuullut oppimispäiväkirjasta, jonka opettaja olisi palauttanut täydennettäväksi. Tiedän, että asenteeni liittyy vahvasti myös omaan toimintaani. Olen palauteriippuvainen. Oppimispäiväkirjat teen, muista tehtävistä poiketen, usein viime tipassa. Kokonaisuuden ja prosessin reflektointi jää vähälle deadlineä edeltävissä tuskatalkoissa.
Viime viikot olen vääntänyt monikulttuurisuuteen liittyvää oppimispäiväkirjaa. Mietin tuskissani, miten sitä alkaisin tehdä. Lähtökohta kirjoittamiselle oli huono: asenteellinen aikuisopiskelija kirjoittamassa itselleen ei-niin-mieluisasta aiheesta.
Koska minulla on tässä vaiheessa kevättä melko kohtuullinen tehtävätaakka, päätin poiketa viime tipan säännöstä. Kirjoitin oppimispäiväkirjaa välittömästi kunkin luennon jälkeen. Yritin poimia kultakin luennolta muutaman keskeisen oivalluksen ja miettiä, mitä ne minulle erityiskasvatuksen ammattilaisena tarkoittavat. Kirjoitin suoraan kaikista asenteistani, joihin monikulttuurisuusaiheisella kurssilla törmäilin. Niitä riitti. Kerroin senkin, miten paljon oppimispäiväkirjan kirjoittaminen syletti.
Mitä tähän mennessä olen havainnut (kurssi on siis kesken)?
- Ennakkoluuloni ja –oletukseni huutavat paperilta. Joudun todella miettimään kurssin sisältöjä.
- Ilmaisusta tulee napakkaa, koska en edes yritä referoida luentoja.
- Osa kirjoittamastani tekstistä vaikuttaa naiivilta, osa vihaiselta. Joukossa on myös objektiivisuutta tavoittelevaa tekstiä.
- Kirjoitan itselleni käyttöteoriaa. En melkein muista, että opettaja tulee lukemaan tekstini. (Kai opettaja sentään lukee oppimispäiväkirjan?)
Jos haluaisin lopettaa kiukuttelun, voisin myöntää, että oppimispäiväkirja oikein käytettynä on erinomainen tapa syventää opittavaa siten, että soveltaminen käytäntöön helpottuu. Tajuaisin, ettei aikuisena kannata olla riippuvainen opettajan palautteesta. Tietäisin, että opiskelen itseäni, en opettajaa, varten. Jos.
Tunteeni oppimispäiväkirjaa kohtaan ovat edelleen epäilevät, vaikka lähentymistä on tapahtunut. Aikaa työmuotoon rakastumiselle on jäljellä kaksi viikkoa.
Mitä sinä ajattelet oppimispäiväkirjasta? Olenko minä ainoa, joka kaipaa palautetta?
Onko kirjoittaminen aidosti eteenpäin vievää vai ajan tuhlaamista?
