Oppimispäiväkirja – puppugeneraattorin pulinaa vai rehellistä reflektiota?

image.jpg

Erityisopettajakoulutuksessa ryhmätehtäviä riittää, samoin eri menetelmien soveltamista käytäntöön kolmen päivän varoitusajalla (omat lapseni kiittävät!). Perinteisiä tenttejä on vähän. Joidenkin kurssien suoritusmerkintä perustuu oppimispäiväkirjaan.

Oppimispäiväkirja pedagogisena menetelmänä ei nauti arvostustani. Kitkerästi ajattelen sen olevan opettajalle mahdollisuus päästä vähällä. Hyvin harvoin opettaja kommentoi oppimispäiväkirjaa mitenkään. On kuin tuuleen huutelisi. Tuntuu, että mikä tahansa kelpaa. En ole koskaan kuullut oppimispäiväkirjasta, jonka opettaja olisi palauttanut täydennettäväksi. Tiedän, että asenteeni liittyy vahvasti myös omaan toimintaani. Olen palauteriippuvainen. Oppimispäiväkirjat teen, muista tehtävistä poiketen, usein viime tipassa. Kokonaisuuden ja prosessin reflektointi jää vähälle deadlineä edeltävissä tuskatalkoissa.

Viime viikot olen vääntänyt monikulttuurisuuteen liittyvää oppimispäiväkirjaa. Mietin tuskissani, miten sitä alkaisin tehdä. Lähtökohta kirjoittamiselle oli huono: asenteellinen aikuisopiskelija kirjoittamassa itselleen ei-niin-mieluisasta aiheesta.

Koska minulla on tässä vaiheessa kevättä melko kohtuullinen tehtävätaakka, päätin poiketa viime tipan säännöstä. Kirjoitin oppimispäiväkirjaa välittömästi kunkin luennon jälkeen. Yritin poimia kultakin luennolta muutaman keskeisen oivalluksen ja miettiä, mitä ne minulle erityiskasvatuksen ammattilaisena tarkoittavat. Kirjoitin suoraan kaikista asenteistani, joihin monikulttuurisuusaiheisella kurssilla törmäilin. Niitä riitti. Kerroin senkin, miten paljon oppimispäiväkirjan kirjoittaminen syletti.

Mitä tähän mennessä olen havainnut (kurssi on siis kesken)?

  • Ennakkoluuloni ja –oletukseni huutavat paperilta. Joudun todella miettimään kurssin sisältöjä.
  • Ilmaisusta tulee napakkaa, koska en edes yritä referoida luentoja.
  • Osa kirjoittamastani tekstistä vaikuttaa naiivilta, osa vihaiselta. Joukossa on myös objektiivisuutta tavoittelevaa tekstiä.
  • Kirjoitan itselleni käyttöteoriaa. En melkein muista, että opettaja tulee lukemaan tekstini. (Kai opettaja sentään lukee oppimispäiväkirjan?)

Jos haluaisin lopettaa kiukuttelun, voisin myöntää, että oppimispäiväkirja oikein käytettynä on erinomainen tapa syventää opittavaa siten, että soveltaminen käytäntöön helpottuu. Tajuaisin, ettei aikuisena kannata olla riippuvainen opettajan palautteesta. Tietäisin, että opiskelen itseäni, en opettajaa, varten. Jos.

Tunteeni oppimispäiväkirjaa kohtaan ovat edelleen epäilevät, vaikka lähentymistä on tapahtunut. Aikaa työmuotoon rakastumiselle on jäljellä kaksi viikkoa.

 

Mitä sinä ajattelet oppimispäiväkirjasta? Olenko minä ainoa, joka kaipaa palautetta?

Onko kirjoittaminen aidosti eteenpäin vievää vai ajan tuhlaamista? 

 

Työ ja raha Opiskelu

Toisen saappaissa

image.jpg

image.jpg

Kuvassa Esikko ja hänen sänkynsä sekä sadonkorjuulautanen

_______

Tuolit ja pöydät oli jaettu valmiiksi kolmen ryhmiin. Puhelias iki-iloinen kaverini istui jo valmiina mustat laput silmillä. Melkein pelästyin.

Tarkoitus oli eläytyä sokean tilanteeseen hetken aikaa. Huomasin, että jo silmien peittäminen jännitti. Valitsin sellaisen paikan, jossa kukaan ei ainakaan pääsisi selän takaa yllättämään minua. Istuimme maski silmien edessä ja pidimme melkoista mekkalaa. Kaikki äänet kuuluivat korviini paremmin kuin yleensä. Huutelin viereisiin pöytiin ja varmistelin samassa pöydässä istuvien henkilöllisyyksiä.  Pelkäsin, että pöydälle laitetaan jotain ällöä. Metelöin ja kurkistelin maskin takaa, kunnes rauhoituin. (Nämä havainnot kertonevat enemmän minun tempoilevuudestani kuin näkövammaisuudesta. )

Pian alkoi satu. Se kertoi hiiristä. Kuiskimme huvittuneina opiskelun vaativuudesta: ”Tätä ei diplomi-insinööri uskoisi”. Onnistuimme hiljentymään ja tarina pääsi vauhtiin. Luennoitsija oli tehnyt satuun hienot virikemateriaalit. Oli tuoksuteltavaa, kuultavaa ja kosketeltavaa. Kohokartasta saattoi tutkia hiirten reittiä, heidän herkkuhilloaan sai haistaa. Tiheikön lehdet kahisivat oikeasti.

Tarina tuntui pitkältä, kun en voinut nähdä kertojaa. Kartan reitin hahmottaminen koskettelemalla tuntui mahdottomalta. Juuri kun ajattelin, että nyt muistan reitin muodon, löysivät sormeni uuden mutkan. Kertoja oli näkövammaistyön ammattilainen. Hän osasi ennakoida ja varoittaa. Pelkoni kummitusjunamaisesta hämähäkinpäähänlaskeutumisefektistä oli turha.

Lyhyen simulaation kautta voi saada vain pienen kurkistuksen sokeuteen (jos näin ontuva vertaus sallitaan). Kun tekee työtä ihmisten kanssa, on hyödyllistä edes yrittää astua toisen saappaisiin hetkeksi.

Purkukeskustelussa kokemuksemme hetkellisestä silmien peittämisestä olivat keskenään erilaisia. Yksi kuuli paremmin silmät peitettyinä, toinen ei pystynyt keskittymään lainkaan kuuntelemiseen, kun ei nähnyt. Jos Kummelissa patenttivastaus oli aikoinaan aina ”Kanada”, on se erityisopettajaopinnoissa ”yksilöllisyys”. Ei ole yhtä oikeaa ratkaisua, mutta on hyvä miettiä, mitä opetuksessa tulee ottaa huomioon, jos luokassa on oppilas joka ei näe tai joka näkee huomattavan heikosti. Ennen kaikkea on tietenkin keskusteltava oppilaan itsensä kanssa ja otettava vastaan vinkkejä siitä, mitkä käytännöt häntä auttavat.

____

Viikon aikana on käsitelty näkövammaisuuden lisäksi CP-vammaisuutta ja motorisen oppimisen vaikeuksia. Syrjäytyminenkin on ollut aiheena.

Osallisuuden kysymys pyörii loopilla mielessäni.

Miten ehdimme ja osaamme toimia niin, että jokaisen ääni kuuluu ja kaikki saavat olla mukana rajoitteistaan huolimatta?

____

 

Keskuspuiston ammattiopiston Näkövammaistieto (linkki) tarjoaa paljon pureskeltavaa näkövammaisten kanssa toimimisesta kiinnostuneelle. Lisäksi kannattaa kurkata ainakin Celia-kirjastoon (linkki), Iris-keskukseen (linkki) ja VALTERIin (linkki).

 Lisää linkkejä, vinkkejä tai kokemuksia? kertokaahan!

 

Puheenaiheet Opiskelu Ajattelin tänään