Asiaa jutskailusta

Oletko koskaan miettinyt, minkälainen keskustelija olet?

Joskus luin jostain, että liian moni sortuu keskustellessaan siihen, että ei kunnolla kuuntele, mitä toinen sanoo. Siis KUUNTELEkuuntele. Sitä näennäisesti kuuntelee, mutta todellisuudessa pohtii vain päässään, mitä sanoo seuraavaksi. Sellaisen ihmisen kanssa voi olla aika raskasta keskustella ja tällöin juttu ei pääse soljumaan luonnollisesti ja saumattomasti eteenpäin. Sorrun tähän itsekin välillä, kuten varmasti jokainen. Mun kohdalla riippuu usein aiheesta ja juttukaverista, kuinka hyvin pystyn olemaan läsnä keskustelussa. Sanotaan, tai ainakin itse haluan näin uskoa, että pääosin pystyn olemaan keskusteluissa mukana niin, että oikeasti kuuntelen toista. Joskus taas, jos esimerkiksi juttuaihe on mulle vieras (mutta en kehtaa kunnolla myöntää sitä ja avoimesti kysellä aiheesta), saatan naama punaisena koittaa vain keksiä jotain omaa sanottavaa aiheeseen enkä lopulta olekaan ihan messissä koko keskustelussa. Tiedätkö mitä tarkoitan?

Ihmiset on myös tosi erilaisia siinä, miten vastaanottaa juttukaverin jutut. Mä olen sellainen ”ahaa”, ”joo joo”, ”okeeei” ja ”mhmmm” -tyyppi nyökkäilyjen kera. Mun on siis pakonomainen tarve osoittaa juttukaverille koko ajan, että olen mukana keskustelussa ja kuuntelen. Mun olisi todella, siis TODELLA, vaikea kuunnella toisen juttua ja olla naama peruslukemilla ja hiljaa. Mulla tulee siitä tosi tyly olo. Pakko osoittaa jollain tapaa, että olen messissä jutussa. Ja siis tämä tapahtuu myös silloin, kun en edes kuuntele ja keskitynkin oikeasti johonkin muuhun. Varsinkin mun mies on saanut mut monta kertaa rysän päältä kiinni, kun vastaan hänen juttuunsa jotain ”aijaa, hauskaa” -tyyppistä, enkä oikeasti edes tiedä, mitä hän sanoi.

Mulla ja mun miehelle itse asiassa on tosi erilaiset tavat keskustella, ja tämä aiheuttaa meillä usein kuittailuja puoleen ja toiseen. Mä olen sellainen, että en tykkää puhua toisten päälle ja mua ärsyttää myös, jos mun päälle puhutaan. Mun mielestä jokainen pystyy odottaa omaa vuoroa enkä tykkää kilpailla suunvuorosta toisen kanssa. Mun mies onkin sitten ihan toista sorttia. Hän on aikoinaan tottunut siihen, että suunvuoron saa vain niin, että alkaa puhumaan toisten päälle. Että sellaisen hiljaisen hetken odottaminen on aivan turhaa, koska sitä ei tapahdu. Hänellä ei ole ongelmaa puhua toisten päälle. Me ollaankin juteltu tästä useat kerrat ja tiedostetaan toistemme erilaiset jutskailutottumukset, joten pärjätään keskenämme, haha. Mutta tämä on avannut silmät siihen, miten erilaisia keskustelijoita on. Tässäkin varmasti vaikuttaa se oma tausta. Jos lähipiirissä on paljon kälättäjiä, tottuu erilaiseen kuin silloin, jos lähipiirissä on hitaampia juttelijoita. Kumpikaan ei ole parempi tai huonompi kuin toinen.

No, mä sanoin tuossa aiemmin, että olen sellainen nyökyttelijä ja ”ahaa ahaa” -kuuntelija. Mä siis olen tottunut osoittamaan toiselle, että kuuntelen. Ehkä sitten sen vuoksi musta on myös ihan äärettömän ärsyttävä jutella toiselle, jos sieltä ei tule minkäänlaisia kuuntelemisen osoituksia. Siitä tulee fiilis, että toista ei oikeastaan yhtään edes kiinnosta mun asia. Ja jos musta tuntuu, että toista ei kiinnosta, en jaksa edes nähdä vaivaa, että jatkaisin juttua. Tiedän ihmisiä, jotka voivat kertoa sitä omaa asiaansa, vaikka kukaan ei kuuntelisi, mutta mä en kyllä pysty. Mun juttu loppuu kyllä lyhyeen ja jää todella tiivistetyksi, jos totean, että mua ei edes oikeasti kuunnella.

Sitten ne kerrat, kun juttelee jonkun kanssa, jonka kanssa juttu virtaa tasapuolisesti ja juttukaveria arvostaen, juttua voisi riittää loputtomiin. Keskustelu pomppii asiasta aasinsiltana toiseen ja tiikerintunnelina kolmanteen. Ne on kivoja hetkiä ja silloin aikakin lentää kuin batteryn antamilla siivillä.

No juu, tämäkin olisi aihe, mistä voisi kirjoitella paljonkin vaikka mistä eri näkökulmista, mutta tämä jää nyt tällä kertaa tähän. Ehkä avasi silmiä niihin omiin keskustelutottumuksiin. Tai sitten ei. Jos avasi, niin kerro, minkälainen jutskailija sä olet?

Palaillaan, pus!