I like to move it move it

Jalat ja kädet tärisee. Olin aamulla treenaamassa. Aloitin tossa reilu kuukausi sitten sellaisen kymmenen kerran treenisetin, mikä on tarkoitettu tämmösille mammoille, jotka ei oikein muuten pääse jumppailemaan kuin vauvan kanssa. Meillä on siis viiden kuukauden ikäinen typykkä, jonka kanssa nyt sitten olen tuolla käynyt. Vauvat puuhailee (aka itkee, nukkuu, ihmettelee, kuolaa, vetää toisiltaan sukkia ja sitä rataa) ja mammat treenaa yhteisen pt:n ohjaamina. Ihan sairaan kiva konsepti oikeesti. Esikoisen kanssa en olisi varmaan uskaltautunut tollaiseen, mutta nyt tokan lapsen kohdalla sitä on kaikessa rohkeampi. JA kaveri pyysi mut sinne mukaansa. JA mulla oli työnantajalta saadulla virikekortilla ihan phitusti rahaa jäänyt käyttämättä, joten tää oli aika noubrenör.

Tätä treenisettiä ennen olin viimeksi ihan livenä ohjatulla tunnilla ennen kuin tulin ekaa kertaa raskaaksi. Eli tossa noin 3,5 vuotta sitten. Ennen koko koronahommaa, ajatella. On se ihan eri juttu treenata livenä kuin seurata kotiolkkarissa jotain youtube-jumppia, eh eh.

Mun aikuisajan liikuntahistoriaan kuuluu aiemmin mainittujen tanssien lisäksi salilla ja ryhmäliikuntatunneilla käynti, lenkkeily plus kaikki tommoset omat treenijutut kotona. Mä rakastan liikkumista ja sitä tunnetta, mikä siitä tulee omaan kroppaan. Mä en voi sietää semmosta löllöä oloa omassa kropassa. Mulla on kaikista parhain ja omin olo silloin, kun mulla on joku tuntuma erityisesti keskikropassa. Mä aloin tekemään säännöllisesti vatsalihaksia jo ala-asteella (apua ja voihan lollero sentään nyt kun tätä ajattelee). Voisi kuvitella, että sitä olisi jossain vaiheessa saavuttanu hervottoman sixpackin mut ehei, heh. On mulla aina ihan hyvä fiilis ollut omassa kropassa ja kai se on ihan hyvässä kunnossa aina ollut, mutta ei mulla kyllä varmaan mitkään lihakset ulkopuolelle asti erotu. Kyllä sitä jollain tapaa on kuitenkin aina ”matkalla siihen unelmakroppaan”. Ikinä sitä ei oikein ole täysin tyytyväinen. Ainakaan minä. Mutta sanoisin kyllä, että mulla on aina ollut ihan terve suhtautuminen liikkumiseen.

Pakko muuten lisätä tähän väliin, että se hyvä olo kroppaan saattaa joskus tulla jo siitä, että laittaa treenivaatteet päälle ja ajattelee, että voisi kohta treenata. Se olo on jo siinä vaiheessa. Eli se on kyllä oikeasti aika päänsisäinen juttu. Joskus oon ollut menossa salille täysissä jumppavermeissä ja syystä tai toisesta en pääsekään salille ja jumppaan asti, vaan treeni jääkin tekemättä. Silti olo saattaa olla samanlainen kuin olisi ollut vetämässä tukka putkella täyden tehotreenin. Välillä pääsee helpolla hehhee.

Porukka liikkuu ja urheilee monista syistä ja mulla varmaan se tärkein syy on juuri se fiilis, mikä siitä omaan kroppaan tulee. Eli tavallaan mun syy on sekä ulkoinen että sisäinen.

Niin ja sit porukka on kyl kans tosi erilaisia siinä, miten ne vaikka ryhmätunneilla treenaa. On niitä, jotka on aina eturivissä, ja niitä, jotka piiloutuu mieluummin sinne takariviin. Mä olen aina eteen änkemässä. Mun on pakko nähdä itteni peilistä! Enkä siis pinnallisista syistä vaan siksi, että näen, että teen liikkeet oikein. Musta ois kans ihan hirveää vaikka harjoitella tanssikoreografiaa niin, ettei näkisi samalla itseään peilistä. Muistan muutamia kertoja joltain ryhmätunneilta, että olen päässyt änkemään eturiviin, mutta sitten joku helkkarin tumppuaivo änkee vielä siihen mun eteen. Siis semmoseen tilaan, mihin ei pitäisi enää mahtua. Ja sit vielä ihan tasan tarkkaan mun eteen niin, etten näe yhtään peilistä. En tiedä ryhmätunneilla ehkä mitään ärsyttävämpää. Paitsi okei yks juttu. Se on ärsyttävää, kun tanssitunnilla (okei sanon nyt zumbaa tanssitunniksi tässä, mut go with it) ohjaaja onkin sellainen, joka ei kerrokaan, mikä liike tulee seuraavaksi, vaan olettaa, että kaikki vaan uuvatteina tuijottaa sitä ja matkii liikkeet koko tunnin ajan. Eka tehdään jotain perusaskelkuviota ja sitten tsädäm vaihdetaankin johonkin epäloogiseen hyppelyyn. Joo tuota en kanskaan oikein kestä. Onneks näitä tämmösiä on harvassa. Suhtaudun näihin asioihin suurella intohimolla, kuten rivien välistä voi ehkä tarkkasilmäisimmät lukea.

Pari kertaa mä olen elämäni aikana tietoisesti pyrkinyt karistamaan pari kiloa pois tai saamaan oloa takaisin timmimmäksi. Ekan kerran se tapahtui sen jälkeen, kun olin aloittanut tuossa aiemmin mainitussa työpaikassa ja se vei multa koko aloitussyksyksi niin pahasti mehut, etten jaksanut oikein liikkua vanhaan malliin. Lisäksi iltaisin tuli herkuteltua. Sain varmaan kolme extrakiloa ja vaikka kuulostaa vähältä, niin se kyllä tuntui omassa kropassa tosi isolta. Ne lähti kyllä sitten pois, kun aloin kiinnittämään huomiota syömiseen ja liikkumiseen. Tavallaan se oli aika ihana myös huomata, että onnistuin saamaan ne pois ihan tarkoituksella asian eteen työtä tehden. Tokan kerran tein saman esikosen syntymän jälkeen, kun hän oli noin puolivuotias. Silloin kuitenkin vielä imetin, joten en tietenkään kajonnut syömisiin vaan ennemminkin aloin liikkumaan enemmän ja aloin skippaamaan sellaisia ylimääräisiä turhia herkutteluita, kuten kulhollisia jäätelöä joka ilta. Oikeastaan nyt taidan olla samanlaisella matkalla parhaillaan, kun haluan saada tän tokan raskauden jälkeen kropan taas tuntumaan kunnolla omalta.

Mut joo, semmoinen liikkuja mä olen. Tulipa tämäkin tärkeä aihe käytyä läpi, heh heh. Mutta on tämäkin tärkeää itsereflektointia, joten eipäs vähätellä tätäkään.

Vauva heräsi taas päiväunilta. Aika mennä. Palataan, pus!

hyvinvointi ajattelin-tanaan hyva-olo liikunta
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *