Luova tyyppi
Musta tuntuu, että jo nämä kaksi edellistä kirjoitusta ovat saaneet mut takaisin oikeille raitelle. Musta tuntuu jo nyt, että ainiin tämmöinen mä olen. Johtuu varmaan siitä, että pitkästä aikaa kirjoitan ja luon jotain. Se on sellaista, mistä tykkään. Olen aika taiteellinen ja luova ihminen. Tykkään saada jotain luotua omilla käsilläni ja omista ajatuksistani. Itse asiassa aika monella saralla, kun sitä lähtee pohtimaan.
Jo lapsena tykkäsin paljon piirtää ja taiteilla, olin kuviksessakin. Siellä muun muassa piirrettiin, maalattiin ja muovailtiin savesta. Vieläkin mulla tulee aina sellaisia hetkiä, että tekisi mieli ottaa lyijäri käteen ja alkaa piirtää. Ja siis muksuna meillä lastenhuoneen seinähän oli vuorattu täyteen mun ja pikkusiskon taideteoksia. Siellä oli lentäviä hevosia ja sen semmosia mielikuvitusötököitä. Kaikki tottakai ihan hirveen hienoja. Ainakin äidin mielestä, kun se ne sinne seinälle teippas.
Sitten olen tykännyt aina myös tanssista. Sekin on luovaa. Se on ollut mulla ihan ykkösjuttu kans pienestä asti. Ja on edelleen se lempilaji. Jos miettii mun tanssiuraa (voiks näin sanoa, heh), niin olen tanssinut satubalettia, hiphopia, show-/jazztanssia (tätä pisimpään, ihan parasta), modernia tanssia sekä viimeisimpänä, ennen kuin tulin raskaaksi, tankotanssia. Olen myös käynyt kerran kokeilemassa twerkkausta ja voi vide se oli hauskaa. Ja RANKKAA. Sitä haluaisin päästä opettelemaan enemmän. Sekä tankotanssi että toi twerkkaus on sellaisia lajeja, mitkä tekevät todella hyvää mun mielestä omalle itsetunnolla. Ainakin mulla. Pääsee kokemaan onnistumisen tunteita ja niissä on myös jotain vähän jännän kiehtovaa ja seksikästäkin. Sellaistakin tarvitsee. Tai ainakin mun pää tarvitsee sellaista, että tunnen oloni välillä joksi muuksikin kuin vain pölähtäneeksi linnunpelättimeksi. Siltä mä meinaan usein kotona näytän.
Kirjoittaminen on myös ollut mulla aina sellainen juttu, mikä on sujunut helposti. Musta on suhteellisen helppo ottaa se kynä käteen – tai läppäri syliin – ja alkaa suoltaa tekstiä. Harvemmin tulee sitä sellaista tyhjän paperin kammoa. Vai voiko noin sanoa. Sitä sellaista, että ei tiedä, mistä aloittaisi. Olen myös saanut hyvää palautetta kirjoituksistani. En tosin koskaan ole ottanut niitä niin tosissani. Täytyisi kuitenkin varmaan ottaa – eihän sitä saa vähätellä toisten palautteita. Palautetta on tullut sekä töissä että siitä aiemmin mainitsemastani blogista.
Olen myös luovalla alalla. Teen siis työkseni markkinointia. Siinä pääsee olemaan luova ja ajattelemaan laatikon ulkopuolelta. Työssäni juuri tuo luova puoli on se, mistä eniten nautin. Musta on ihanaa, kun voi koittaa ajatella jotain toisella tavalla. Tai jos pitää miettiä luovia tapoja ilmaista joku vaikka tosi tylsä asia. Olen myös opetellut töissä käyttämään taitto-ohjelmaa ihan sen vuoksi, että voin tehdä taittoja, koska niissä pääsee myös leikkimään picassoa. Olisi ihan mahtia käydä joskus joku graafikkokurssi.
Sitten jokunen vuosi sitten, silloin kun mulla oli se aiempi blogi, mä valokuvasin tosi paljon. Mulla on edelleen se mun järkkäri olemassa. Toimiikohan se vielä. Tykkäsin siis ottaa kuvia ihan jostain perusasioista, nähdä kauneutta ihan tavallisissa asioissa ja löytää se mm. kuvakulmista ja yksityiskohdista. Se oli kivaa. Se mun aiempi blogi tosiaan ehkä nojautuikin paljon kuviin ennemmin kuin teksteihin. Tällä kertaa koitan keskittyä teksteihin, koska tässä kaivellaan sitä ydinminää taas esille. Jos tähän tekstin oheen saisi mun voice-overin, niin toi kursiivilla kirjoitettu tulisi sellaisella ärsyttävällä äänellä.
Musta tuntuu, että olen aina ollut aika hyvä olemaan luova. Tai että hyvä luovissa jutuissa. Tossakin varmaan vaikuttaa siis ihan puhtaasti se, että meidän vanhemmat kannusti ja kehui aina ihan hirveästi mun ja siskon luomuksia. Kun pienestä asti kehutaan jossakin asiassa ja ollaan ylpeitä, niin se takoutuu lapsen päähän. ”Minä selvästikin ja varmastikin olen nyt sitten hyvä tässä ja tässä, kun niin aina sanotaan.”Sitä on saanut sellaisen hyvän luovuusitsetunnon. Tämä on tärkeä juttu kyllä tiedostaa nyt, kun on omia lapsia. Pitää muistaa kehua ja osoittaa olevansa ylpeä. Pitäisi alkaa vuoraamaan esikoisenkin huoneen seiniä niillä ihanilla söherryks… taideteoksilla, mitä nyt jo päiväkodista tulee kotiin. Täytyy kyllä ihan oikeasti tehdä niin.
Mutta juu. Eli semmonen mä olen. Tuolla lailla luova tyyppi.