Mielikuvitus laukalla
Tässä sitä taas ollaan. Istun esikoisen pimeässä huoneessa lattialla, kun L yrittää alkaa nukkumaan. Hän alkaa olla nyt siinä iässä, että mielikuvitus rullaa täpöä ja kaikki pelottaa iltaisin pimeässä. Mä olin pienenä itse myös sellainen, että pimeässä alkoi pelottaa, ja pahin asia, mitä silloin saattoi käydä, oli se, että jouduin vastahakoisesti jäämään sinne pelottavaan, hämärään huoneeseen yksin. Se oli oikeasti todella pelottavaa, muistan sen vieläkin. En halua tehdä sitä L:lle, vaikka ehkä ammun itseäni vähän jalkaan tässä, kun totutan hänet siihen, että hengaan vieressä. Uskon kuitenkin, että tämäkin on joku vaihe, mikä menee ohi. Kuten kaikki pienten lasten kanssa. Ja siis ei mua ole mihinkään pimeisiin huoneisiin lapsena jätetty, mutta kyllä porukat siitä kuitenkin aina jossain vaiheessa siirtyivät vierestä takaisin olkkariin. Nyt tänä päivänä tämä nukahtavan lapsen vieressä päivystäminen on vähän erilaista, kun voi selata vaikka kännykkää. Tai hei, kirjoittaa blogia. Jaksaa olla vähän pidempään tässä.
No juu. Vilkas mielikuvitus on hyvä ja välillä myös huonompi juttu. Mulla on ollut aina tosi vilkas mielikuvitus. Mutta uskon, että varmaan valtaosalla lapsista onkin. Joillain se aikuistuessa vähän rauhottuu, mutta mä en varmaan ole ihan kunnolla koskaan aikuistunut. Mun mielikuvitus on lapsen tasolla. Ja varmaan huumorikin siinä samassa, heh.
Muistan mun lapsuudesta monia asioita, mihin uskoin vaikka ne oli ihan mun mielikuvituksen tuotetta. Mulla oli yhdessä vaiheessa kaksi mielikuvituskaveriakin: Tarzan ja Kippari-Kalle. Muistan leikkineeni niiden kanssa meidän olkkarissa. Ne oli meillä myös muuttoapuna, kun muutettiin pikkusiskon synnyttyä isompaan asuntoon. Tietty. Ei tommoset muskeliveikot jätä kaveria pulaan.
Muistan myös nähneeni kerran sellaista unta, että leikin Halinallejen kanssa. (Btw ei hitsi miten ihania ne Halinallet olikaan, löytyisköhän niitä jaksoja vielä jostain.) Juostiin sellaista kaivoa ympäri ja sitten mä kurkkasin sinne ja tipahdin. Tipuin pitkän matkan ja lopulta siellä näkyikin mun oma sänky ja putosin siihen. Samalla, kun putosin siihen, heräsin säpsähtämällä. Uskoin pitkään, että tipahdin jostain unimaailmasta kesken unen takaisin sänkyyn. Että mun sängyn yläpuolelle ilmeistyi joku aukko, mistä tupsahdin. En tiedä, miten mä sinne unimaailmaan olin alkujaan nukkuessa mennyt, mutta se nyt olikin ihan sivuseikka. Ja tää ei ollut mitenkään pelottava uni, niiden nallejen kanssa oli ihan siistiä leikkiä eikä se kaivokaan ollut pelottava. Tämä tapahtui ennen kun mun sisko edes syntyi, eli olin tällöin ehkä maksimissaan neljävuotias. Kaikkeen sitä pieni mieli uskoo.
Kuulostaa siltä, kun olisin ollut lapsena ihan sekopää, haha. Mut kai mä ihan normaali olin. Tähän tulisi itkunauruhymiö, jos käyttäisin tässä hymiöitä. Päätin kuitenkin olla käyttämättä, koska muuten mulla on jokaisen virkkeen perässä hymiö. Lähtee ihan käsistä. Siksi mulla on täällä aina välillä noita epämääräisiä hekotuksia tekstin perässä. Ne saa luvan korvata hymiöitä ja niiden kanssa homma ei lähde ihan heti laukalle.
Siis pakko sanoa, että tässä mun kirjoituksessa ei ole kyllä päätä eikä häntää. Ihan puhdasta ajatuksenjuoksua pitkän päivän päätteeksi. L taisi nukahtaa.
Mä meen nyt vielä iltapalalle ja painun itsekin pehkuihin. Onhan se kello herranjestas jo yhdeksän. (Tähän tulisi silmäniskuhymiö.) Kiitos ja anteeksi, pus!