Oletko koskaan miettinyt, minkälainen keskustelija olet?

Joskus luin jostain, että liian moni sortuu keskustellessaan siihen, että ei kunnolla kuuntele, mitä toinen sanoo. Siis KUUNTELEkuuntele. Sitä näennäisesti kuuntelee, mutta todellisuudessa pohtii vain päässään, mitä sanoo seuraavaksi. Sellaisen ihmisen kanssa voi olla aika raskasta keskustella ja tällöin juttu ei pääse soljumaan luonnollisesti ja saumattomasti eteenpäin. Sorrun tähän itsekin välillä, kuten varmasti jokainen. Mun kohdalla riippuu usein aiheesta ja juttukaverista, kuinka hyvin pystyn olemaan läsnä keskustelussa. Sanotaan, tai ainakin itse haluan näin uskoa, että pääosin pystyn olemaan keskusteluissa mukana niin, että oikeasti kuuntelen toista. Joskus taas, jos esimerkiksi juttuaihe on mulle vieras (mutta en kehtaa kunnolla myöntää sitä ja avoimesti kysellä aiheesta), saatan naama punaisena koittaa vain keksiä jotain omaa sanottavaa aiheeseen enkä lopulta olekaan ihan messissä koko keskustelussa. Tiedätkö mitä tarkoitan?

Ihmiset on myös tosi erilaisia siinä, miten vastaanottaa juttukaverin jutut. Mä olen sellainen ”ahaa”, ”joo joo”, ”okeeei” ja ”mhmmm” -tyyppi nyökkäilyjen kera. Mun on siis pakonomainen tarve osoittaa juttukaverille koko ajan, että olen mukana keskustelussa ja kuuntelen. Mun olisi todella, siis TODELLA, vaikea kuunnella toisen juttua ja olla naama peruslukemilla ja hiljaa. Mulla tulee siitä tosi tyly olo. Pakko osoittaa jollain tapaa, että olen messissä jutussa. Ja siis tämä tapahtuu myös silloin, kun en edes kuuntele ja keskitynkin oikeasti johonkin muuhun. Varsinkin mun mies on saanut mut monta kertaa rysän päältä kiinni, kun vastaan hänen juttuunsa jotain ”aijaa, hauskaa” -tyyppistä, enkä oikeasti edes tiedä, mitä hän sanoi.

Mulla ja mun miehelle itse asiassa on tosi erilaiset tavat keskustella, ja tämä aiheuttaa meillä usein kuittailuja puoleen ja toiseen. Mä olen sellainen, että en tykkää puhua toisten päälle ja mua ärsyttää myös, jos mun päälle puhutaan. Mun mielestä jokainen pystyy odottaa omaa vuoroa enkä tykkää kilpailla suunvuorosta toisen kanssa. Mun mies onkin sitten ihan toista sorttia. Hän on aikoinaan tottunut siihen, että suunvuoron saa vain niin, että alkaa puhumaan toisten päälle. Että sellaisen hiljaisen hetken odottaminen on aivan turhaa, koska sitä ei tapahdu. Hänellä ei ole ongelmaa puhua toisten päälle. Me ollaankin juteltu tästä useat kerrat ja tiedostetaan toistemme erilaiset jutskailutottumukset, joten pärjätään keskenämme, haha. Mutta tämä on avannut silmät siihen, miten erilaisia keskustelijoita on. Tässäkin varmasti vaikuttaa se oma tausta. Jos lähipiirissä on paljon kälättäjiä, tottuu erilaiseen kuin silloin, jos lähipiirissä on hitaampia juttelijoita. Kumpikaan ei ole parempi tai huonompi kuin toinen.

No, mä sanoin tuossa aiemmin, että olen sellainen nyökyttelijä ja ”ahaa ahaa” -kuuntelija. Mä siis olen tottunut osoittamaan toiselle, että kuuntelen. Ehkä sitten sen vuoksi musta on myös ihan äärettömän ärsyttävä jutella toiselle, jos sieltä ei tule minkäänlaisia kuuntelemisen osoituksia. Siitä tulee fiilis, että toista ei oikeastaan yhtään edes kiinnosta mun asia. Ja jos musta tuntuu, että toista ei kiinnosta, en jaksa edes nähdä vaivaa, että jatkaisin juttua. Tiedän ihmisiä, jotka voivat kertoa sitä omaa asiaansa, vaikka kukaan ei kuuntelisi, mutta mä en kyllä pysty. Mun juttu loppuu kyllä lyhyeen ja jää todella tiivistetyksi, jos totean, että mua ei edes oikeasti kuunnella.

Sitten ne kerrat, kun juttelee jonkun kanssa, jonka kanssa juttu virtaa tasapuolisesti ja juttukaveria arvostaen, juttua voisi riittää loputtomiin. Keskustelu pomppii asiasta aasinsiltana toiseen ja tiikerintunnelina kolmanteen. Ne on kivoja hetkiä ja silloin aikakin lentää kuin batteryn antamilla siivillä.

No juu, tämäkin olisi aihe, mistä voisi kirjoitella paljonkin vaikka mistä eri näkökulmista, mutta tämä jää nyt tällä kertaa tähän. Ehkä avasi silmiä niihin omiin keskustelutottumuksiin. Tai sitten ei. Jos avasi, niin kerro, minkälainen jutskailija sä olet?

Palaillaan, pus!

Mä olen sellainen, että jos mulla ei ole seuraavalle päivälle aktiviteettiä tiedossa, mä alitajuisesti hermostun. Tarvitsen jotain tekemistä. Mielellään sellaista, missä tulee poistuttua kotoota. Musta sellaiset päivät, kun ei ole mitään varsinaista ”sen suurempaa” tekemistä, tuntuvat jotenkin etukäteen ajateltuna liian pitkäveteisiltä. Esimerkiksi nyt tällä hetkellä, kun mulla ei ole vielä huomiselle suunnitelmia, tunnen pienen ahdistuksen rinnassa sen takia. Tai no ahdistus on tässä huono sana, ennemminkin mulla tulee levoton olo. Semmonen pikkuinen liikaa batterya juonut tonttu hyppii kädet ja jalat jokaiseen ilmansuuntaan heiluen mun vatsalaukun päällä. Siltä se tuntuu. Se tonttu on siis ihan pieni kirppunen, ei mikään tonnikeiju kuitenkaan.

Mä olen miettinyt tätä aiemminkin, että mistä se johtuu. Miksi mun on saatava jotain häppeninkiä päiviin? Miksi ei voi vain olla? No, tiedän kyllä vastauksenkin – ainakin osittain. Se on noi lapset. Äitiysloman arkipäivät lapsen tai lasten kanssa ilman kotoapoistumisharjoitusta voivat olla hieeman pitkäveteisiä. Jollain tavalla siis tämä lapsiperhearki on tehnyt musta tämmöisen. Kun mietin aikaa ennen lapsia, mulla ei ollut ongelmaa viettää päivää ihan vain tekemättä mitään. Monesti esimerkiksi sunnuntait olivatkin juuri sellaisia. Tosin sanottakoon, että kyllä mä silloinkin aina enemmän nautin niistä päivistä, kun tuli jotain kunnolla tehtyä. Mutta osasin nauttia myös löhöpäivistäkin.

Miksi musta on perheellisenä tullut sellainen aktiviteetteja mulle kiitos -ihminen? Luulen, että tuossa osittain vaikuttaa myös se, minkälainen mun oma lapsuus oli. Me tehtiin paljon kaikkea – ja musta se oli ihanaa. Porukat on edelleen sellaisia, että ne viipottaa siellä täällä tekemässä aina kaikenlaista ja pyörimässä milloin missäkin. Mä uskon, että olen oppinut sen sieltä. Mä alitajuisesti toimin samalla tavalla kuin meidän perhe toimi mun ollessa lapsi. Mun miehellä on ollut jokseenkin samanlainen lapsuus, joskin olen ymmärtänyt, että heillä tuota viipotusta ei ollut ihan yhtä paljon. No, eipä ole kuitenkaan hangannut vastaan, kun ehdottelen silmät pyöreänä meille aina tekemisiä, heh.

Mä en ole siis varsinaisesti pitänyt tätä mun toimintatapaa erityisen erikoisena, kunnes nyt viime kesän aikana havahduin sitä ajattelemaan. Olen monesta suunnasta kuullut kommenttia, että vaikutan kiireiseltä ja että tehdään lasten kanssa paljon kaikkea. Siis hyviä kommentteja, ei mitään naljailuja. Mutta sellaisia, että vaikutan kiireiseltä ja sen semmosta. Ja mietin aina niitä kuunnellessani, että hä ai mä vai. En itse ajattele niin ollenkaan. Toisaalta päivän ohjelma hahmottuu mulle yleensä vasta edellisenä päivänä. Nytkin tällä hetkellä ensi viikon ohjelma on pääosin vielä pelkkää kysymysmerkkiä, mutta eiköhän sinnekin lipsahda joka päivälle vähän jotain.

Tähän mun mammaloman aktiviteettikaipuuseen vaikuttaa varmaan myös enemmän kuin arvaankaan se, että viime mammis meni hyvin pitkälti koronamainingeissa, joten mulla ei oikein ollut mahistakaan hyvällä omatunnolla pyöriä vauvan kanssa tuolla mailla ja mannuilla. Nyt on tilanne hieman eri ja otan takaisin kaiken sen lattemammailun, mitä en esikoisen kohdalla voinut toteuttaa.

Olen miettinyt tätä asiaa myös siskon kanssa. Hän on vähän samanlainen. Mietittiin, että onko siinä taustalla myös jotain suorittajatyyppistä hommaa. Että tässä suorittajayhteiskunnassa sitä potee huonoa omatuntoa, jos ei saa käytettyä päivää todella tehokkaasti hyödyksi.  On tavallaan siistimpää olla tosi busy busy kuin ottaa lunkimmin. On tää vähän vinksahtanutta välillä. Mutta who knows, kenties sekin vaikuttaa tässä alitajuisesti jossain syvällä.

Sanotaan vielä, että nämä mun suuret aktiviteetit eivät siis oikeasti ole mitään sen suurempia kuin leikkitreffejä mammakavereiden kanssa, jumpat, eri puistoissa käymiset, porukoilla käyminen, äidin kanssa esimerkiksi eri näyttelyissä käynti (tää on ihan uus juttu mulle, mutta pitää nyt hyödyntää museokorttia, kun sellainenkin taskusta löytyy!), siskon näkeminen, lounastreffit erilaisilla kokoonpanoilla, kaupoissa pyöriminen yms yms. Eli ei siis todellakaan mitään kummosia. Piti nyt tämä tarkentaa, ettei joku luule, että mä käyn yhtenä päivänä benjihyppäämässä ja toisena kiipeän vuorelle ja sitä rataa, heh.

Ja juu, mulla on tänään siis ollut kurkku kipeä ja sen vuoksi en ole viitsinyt suunnitella huomiselle vielä mitään maata mullistavaa. Ilman tätä kurkkukipua mulla olisi huomiselle varmaan jo selvät sävelet. Silti huomaan koko ajan pohtivani, että mitäs sitä keksisi, JOS tää kurkku on parempi. Ja mä en tiedä! Mikä inha tunne, haha.

Ootko sä samanlainen vai osaatko myös nauttia ihan rehellisistä löhöpäivistä? Minkälaisia päiviä tulee vietettyä enemmän, jos edessä ei ole tavanomainen työpäivä?

Palaillaan, pus!