Mulla oli eilen päällä mun luottofarkut, mitkä olivat lojuneet kaapin porukoilla jäähyllä yli vuoden. Tässä välissä olin ehtinyt kasvattaa raskausmahan ja palautua niin, että sain ne taas mahtumaan jalkaan samaan tapaan kuin ennen raskautta. Aika jeesboks olo. Ne yhdistettyinä mun maihareihin teki mulle sen kunnon ”tää on niin mä” -fiiliksen.

Mä oon niin farkkutyyppi. Rakastan farkkuja ja mulla on niitä aina ihan liikaa. Eniten mulla on sellaisia peruspillifarkkuja, on vaaleaa, tummaa, jotain siltä väliltä ja mustaa, on ehjää ja rikottua. Viime vuosina kaappiin on ilmestynyt muunkinlaisia housuja, mutta edelleen farkuissa tunnen olevani eniten mä. Farkkujen vyötärö pitää olla siinä navan kohdalla, sit on tosijees.

Oon ollut farkkutyyppi aina. Yläasteella ja vielä myös lukiossa ollessani ihan paras juttu oli miss sixtyt (kuka muistaa?). Silloin farkut oli vielä matalavyötäröisiä ja istuessa saattoi vilahtaa stringit, haha ja voihan lol. Kunnon teinimeininkiä. Mut sellaista oli se ajan henki ja sillä mentiin. Miss sixtyt oli ekat farkut, joissa musta tuntui, että näytän hyvältä. Ne imarteli kroppaa (tai ainakin niin teiniaivot kuvitteli) ja niissä tunsi kuuluvansa siihen coolien joukkoon. Mulla oli lopulta varmaan neljät tai viidet miss sixtyt.

Mulla on sinänsä varmaan joku farkkuongelma, sillä jos lähden kauppaan etsimään itselleni paitaa, päädyn hypistelemään farkkuja. Monesti hypistely johtaa sovituskopin kautta kassalle. Myönnän, että mulla on ongelma. Toisaalta, kun olen tiedostanut tän, musta on ehkä tullut vähän fiksumpi. Esimerkiksi juuri eilen kävi niin, että seilailin pitkästä aikaa vaatekaupassa. Mulla on ihan kamalan huono paitatilanne, joten piti katsella paitoja. No yhtäkkiä havahduin siihen, että hypistelen jotain vaaleita farkkuja. MUTTA siinä silmänräpäyksessä tajusin, mitä olen taas tekemässä, ja irrotin hitaasti mutta varmasti otteen ja siirryin farkuista kauemmaksi. Jatkoin matkaa. Hyvä mä.

Pillifarkkujen kanssa paras juttu on maiharit. Sellaiset, missä on joku juju. Vähän jotain särmää. Mun luottokengät on tällä hetkellä sellaiset Copenhagenin mustat, kultaisilla yksityiskohdilla varustellut maiharit. Ne plus farkut ja voilà.

Miksi farkut? Farkkujen väri, se farkunsininen, on aina viehättäny mua. Jotenkin värinä se on sellainen, että se sopii varmaan kaikille. Erityisesti oon aina tykännyt vaaleiden farkkujen väristä. Mä olen raikkaista asioista tykkääjä ja farkunsininen on yleensä aika raikas väri. Ja sit toisekseen, hyvän malliset ja itselle istuvat farkut (kirjoitin eka varkut, hitto mun sisällä asuu joku mummeli) imartelee ja mä tykkään, kun vaate imartelee. Äässi pitää saada näyttämään hyvältä! Imarteleva, mutta mukava vaate on jotain ihan parasta. Sellaisia mun mieli tarvitsee. Farkku on lisäksi kankaana sellainen, että se pitää paketin kasassa. Tai farkku ja farkku, mitälie kangasta nää nykypäivän ”farkut” oikeasti onkaan. Juu, mut semmosia pinnallisia syitä tässä myös on taustalla.

Semmosta. Loppukaneettina pakko toki vielä lisätä, että farkkujahan ei sitten missään nimessä käytetä kotona hengaillessa. Silloin on kotihousut jalassa. Mutta tämänhän mä olen aiemmin jo sanonutkin. Hirveän tärkeä lisä.

Mikä on sun luottovaate?

Palaillaan, pus!

”Anteeksi äiti, ei ollu tarkoitus.” Mun esikoinen on oppinut pyytämään anteeksi ja vielä niin suloisesti. Äsken toi lausahdus tuli sen suusta, kun kävin huoneessa viidettä kertaa putkeen laittamassa hänet takaisin sänkyyn. Tällä kertaa hän oli kiivennyt pöydän päälle kurkkimaan ikkunasta. Ilmeisesti se tapahtui vahingossa, kun ei ollut tarkoitus, heh.

L on oppinut ton lausahduksen multa. Olen sanonut sen hänelle muutaman kerran, jos olen vaikka vahingossa törmännyt häneen tai joskus kiireessä ärsyyntyneenä tiuskaissut. Lapset taitavatkin olla ehkä ainoat, joille mun mielestä on helppo sanoa ”anteeksi”. Tai sanotaan näin, että osaan pyytää anteeksi, jos töytäisen toista tai astun varpaille. Se semmoinen riidan päätteeksi oman toiminnan puolesta anteeksi pyytäminen tai vastaava on mun mielestä paljon vaikeampaa. Tai se, että myöntää olevansa väärässä jostain asiasta. Taidan olla joissakin asioissa turhan itsepäinen. Tämä on taas sarjassamme asioita, mitkä kohdistuvat lähinnä puolisoon. Harvemmin tulee esimerkiksi kavereiden kanssa tämmöisiä tilanteita, mutta kun tulee, on se musta silloinkin vaikeaa.

Mikä siinä on, että on niin vaikeaa pyytää anteeksi? Olen miettinyt, että onko se se, kun sä annat siinä tavallaan kapulan sille toiselle osapuolelle. Hän pääsee päättämään, antaako anteeksi vai ei, ja anteeksipyytäjä joutuu nöyränä vain odottamaan. Ja siis ne tilanteet, kun joudun kotona mieheltä pyytämään anteeksi, on sellaisia, että olen tiuskaissut jotenkin kurjasti hänelle riidan yhteydessä. Mä osaan yleensä kyllä purra kieltä niin, etten sano toiselle edes riidassa pahasti, mutta välillä sieltä pääsee niitä sammakoita kuitenkin lipsahtamaan ulos. Blump vaan kuuluu, kun se rupikonna änkeää ja lötkähtää suusta ulos. Tai pojoing, kun se pikkusammakko tepastelee mun kieltä pitkin ja tekee hienon uimahyppyvoltin siitä. Meillä ei siis juurikaan ole sellaisia oikeasti suuriasuuria riitoja, missä toinen olisi tehnyt tooodella pahasti ja ollaan ihan next level riidassa. Nyt puhutaan siis pienistä riidoista. Niin ja näissä yllä mainituissa tilanteissahan mulla käy sitten aina niin, että jos jostain syystä sillä hetkellä  mun mies ei annakaan anteeksi, eli tyyliin halaa mua takaisin, kun menen antamaan anteeksipyyntöhalin, niin mähän suutahdan siitä sitten uudestaan. Että ”ai jaha sitä halutaan sitten vaan jatkaa tätä riitaa, selvä peli.” Jep, aikuista toimintaa.

Toinen syy anteeksi pyytämisen vaikeuteen voi myös olla se, että siinä tavallaan myöntää olevansa jossain määrin väärässä. Ja sehän se oli se toinen tosi vaikea juttu. Mä myönnän tosi harvoin olevani väärässä. Ja miksi? Koska en ole! No ei, vitsi vitsi. En vaan oikein osaa, se on ihan witun vaikeaa. Mä havahduin tähän joskus muutama vuosi sitten, kun mies jossain yhteydessä sanoi tän mulle suoraan. Että mä en ikinä myönnä tai tajua olevani väärässä. Ja oikeassahan hän oli. Harvemmin mä edes itselleni myönnän olevani väärässä, haha. Koska harvemmin mä olen! Okei älkää ottako nyt tätä sitten liian vakavasti. Jos kuulisit, millä äänensävyllä mä tätä puhuisin, ymmärtäisit, etten ole ihan koko ajan satasella tosissani.

Anteeksi pyytäminen on kuitenkin hirveän tärkeää. On tärkeää riidan päätteeksi pyytää anteeksi, jos on sanonut tai tehnyt jotain, mitä ei tarkoita. Pieni sana, mutta iso merkitys. Vähän kuin kiitos. Kiitos ja anteeksi. Ja varsinkin, jos on mennyt isommin töpeksimään, pitää tajuta pyytää anteeksi. Se nyt on selvä.

Tiedätkö, tässä samalla tajusin yhden syyn siihen, miksi mun on parisuhteessa todella vaikeaa pyytää anteeksi. Tämä blogihan toimii mulla ihan terapeuttina, heh. Uskon sen johtuvan mun aiemmasta parisuhteesta. Ainakin se varmasti vaikuttaa, vaikkei pääsyy olisikaan. Mun aiempi parisuhde, joka oli mun ensimmäinen pitkä parisuhde ja samalla ensirakkaus, oli todella jättimäisesti täynnä draamaa. Eksä oli ihan kamala häntäheikki ja sain hänet kiinni teoistaan lukuisia kertoja. Olin nuori ja tyhmä ja liian sinisilmäinen ja anteeksiantavainen ja katselin sitä meininkiä aaaivan liian kauan. Sen syvemmin tähän asiaan menemättä mä totuin siihen, että toinen osapuoli on töpeksinyt ihan witusti ja multa aina pyydettiin anteeksi. Mä en ikinä tehnyt mitään läheskään yhtä kamalaa, joten mä en juuri koskaan päätynyt pyytelemään anteeksi. Tämmöinen suhde on todella epätasapainoinen ja ei millään tavalla reilu ketään kohtaan. Se valta-asetelma on ihan suatanan vinksallaan tommosessa, kun parisuhteen osapuolet eivät ole samalla viivalla. No juu, oli miten oli, uskon tuon vaikuttavan mulla taustalla. Hitto mikä ahaa-elämys.

Mä en aikaisemmin ole ollut kovin kummoinen itsereflektoija, mutta tämähän avaa silmiä omaan toimintaan ihan uudella tasolla. Mähän suorastaan kasvan ihmisenä tässä, haha.

Voiko anteeksipyyntöjä tiputella liikaa? Voi. Tässä vaiheessa hyppään parisuhdekontekstista vähän laajemmalle. Jos päätyy pyytelemään anteeksi asioista, mistä ei kuuluisi pyytää ja missä ei ole tehnyt mitään väärää, tekee pidemmän päälle hallaa itselleen. Sellaistakin nimittäin tapahtuu paljon. Kyllä sitä itsekin ajautuu pyytelemään anteeksi asioita, mitä ei oikeasti tarvitsisi. Joissakin tilanteissa niin tekemällä saa tilanteen purettua ja siirryttyä asiassa eteenpäin. Tärkeintä tässä ehkä on se, että ei päädy pyytelemään anteeksi omaa olemassaoloa. Tiedätkö ne ihmiset, jotka pyytävät ihan koko ajan ja ihan kaikesta anteeksi? Se ei ole hyvä. Rajansa siis tässäkin. Itseään ei tarvitse pienentää.

Onko susta helppo pyytää anteeksi?

Kiitos ja anteeksi. Palaillaan, pus!