Hyvät bändit, tulkaa takaisin! (Ainakin yhden keikan ajaksi.)
Tämän vuoden ilmiö musarintamalla tuntuu olevan 1990-luvun hittibändien paluukeikat. Näistä saa lukea sarjatulituksella uutissivustoilta. Brittien albumilistan ykköseksi kipusi hiljattain poppipumppu Steps vuosikymmen hajoamisensa jälkeen. Bändi hajosi riidoissa, mutta joulumarkkinoille julkaistu kokoelmalevy ilmeisesti kannatti.
Poikabändi Take Thatin päihdepöhinäiset riidat eivät liene uutinen yhdeksänkymmentäluvun teineille, mutta niin vaan Robbie Williams ja muut tekivät (ainakin näennäisen) sovinnon tänä vuonna. Viisikko nosti hymyn huulilleen ja veti menestyksekkään kiertueen alkuperäiskokoonpanollaan. Kotiinpaluun jälkeen Rob lähti jälleen bändistä (ainakin näennäisen sovinnollisesti).
Hiljattain uutisoitiin brittirockin pioneerien The Stone Rosesin lyövän hynttyynsä yhteen ensimmäisen kerran sitten myrskyävän lopettamisensa vuonna 1996. Lilyn poptoimittaja Jyri kertoo asiasta täällä. Lisäksi tyttöbändit tekevät paluutaan. Muistatko Sugababesin? Alkuperäisen kolmikon huhutaan työstävän uutta materiaalia. Seuraavaksi ehkä Spice Girls?
Toinen pinnalla oleva ilmiö ovat levykeikat, joilla takavuosien bändi soittaa hittilevynsä läpi. Näppärää, comeback-kiertue ilman muhimista studiossa! Pulp ja Suede vetivät molemmat keikkakiertueen vanhoja ysärihittejään. Primal Scream soitti elokuussa Tavastialla Screamadelica -albumin (1991) kappalejärjestyksessä. Kati osasi kertoa, että The Cure soittaa tulevalla keikallaan kolme ikivanhaa hittilevyään putkeen. Rahastusta vai nostalgiannälkäisten, aikuisten fanien palvelemista?
Minulla ei ole mitään teini-idoleitteni comebackeja vastaan: olisin ostanut liput Take Thatin keikalle, ellei ystävilläni olisi ollut häät juuri samana päivänä, itkin pari kyyneltä kun missasin Pulpin keikan lomamatkallani yhdellä päivällä ja odotan yhä Spaissareiden paluuta ihan tosissaan.
Toinen asia on se, yltävätkö kolmekymppisenä koetut keikat ihanuudessa teinikokemusten rinnalle. Näin Stone Rosesin nokkamiehen Ian Brownin soolokeikallaan Tavastialla joku vuosi sitten ja olihan se väsynyt hytkyntä aika hämmentävää. Kai miekkosen energia olisi pitänyt kokea silloin yhdeksänkymmentäluvulla, kun vibat olivat vielä hyvän puolella. Mutta sitten, kun Brown vihdoin esitti encoressa Fool’s Goldin (yksi Stone Rosesin suurimmista hiteistä) livenä, sali räjähti täyteen riemua. Silloin Tavastialla heilui kolmekymppisen, kriittisen ja kyllästyneen naisen sijaan teini-minä, joka lauloi idolinsa kanssa yhteen ääneen. Ja meitä tuntui olevan salissa aika monta.
Paluukeikkojen koostumus taitaa olla yhtä vahvasti bändin keikkakunnon katsastamista, suosikkibiisien kuuntelua kuin aikamatkaa omiin teinivuosiin, kun jokainen musiikillinen elämys oli uusi ja järisyttävän voimakas.
Minkä bändin sinä toivoisit palaavan vielä yhteen, edes sen yhden keikan ajaksi?