Ensiaskeleita
Tänään voisi ärsyttää moni asia, mutta olo on aika hymiö. Kävelin äsken nimittäin ensimmäistä kertaa kymmeneen viikkoon yksin ulkona! Eilen sain kipsin pois jalastani ja tänään olen uskaltautunut kaduille yksin kepin kanssa, ilman saattajaa ja pelkoa kaatumisesta.
Eeva kirjoitti ihanan tekstin, jossa hän käsitteli sitä elämänhalua ja fiilistä, kun palaa maailmaan muutaman päivän kotikoomailun jälkeen. Tunnistan tunteen vahvasti. Minusta tuntuu, että olen nyt palannut elämääni monen kuukauden tauon jälkeen.
Kuten olen kertonut, jouduin huhtikuun alkupäivinä tapaturmaan ja aika vaikeaan jalkaleikkaukseen, jonka jälkeen jouduin vuodelepoon ja elämäni meni paussille. En pystynyt tekemään mitään, käymään alkupäivinä edes yksin vessassa tai hakemassa vesilasia kun janotti. Jalkaa pakotti niin paljon, että se piti olla käärittynä jäihin ja pystyssä monta viikkoa. Ei puhettakaan, että olisin pukeutunut viikkokausia muuhun kuin verkkareihin.
Toipilasaikana olen yrittänyt elää normaalihkoa elämää. Pidimme suunnitelmien mukaan vappujuhlat kotonamme ja kökötin paikoillani kun muut paistoivat munkkeja. Olen järjestänyt asuntoesittelyjä (huudellut sohvalta,että niitä yläkaappeja saa availla), olen kirjoitellut palstalleni ja muuttanut neljänteen kerrokseen (kiitos muuttofirma ja ystävät). Mutta se on suoraan sanottuna ollut kaikki melko muka-elämää.
Olen nimittäin pääni sisällä elänyt kuplassa, johon mahtuvat vain minä, pelko että huomenna kaadun ja murran nilkkaani rakennetut ruuviviritelmät, toive ajan kulumisesta vähän nopeammin ja vellomista ”miksi minä”-tunteissa. Ahdistuin kovasti, elämäni tuntui muuttuneen hetkessä kamalaksi ja rikkinäiseksi mössöksi, jota ei voi ennustaa viikkoa pidemmälle. Tuntui ylivoimaiselta nähdä ketään tuttuja, koska olin niin kateellinen ihmisten mahdollisuuksista liikkua ja tehdä asioita. Jokainen puhelu alkoi ärsyttävän varovaisella ”miten sä tänään voit”-kysymyksellä. Olin ihan surkea tyttöystävä, valittava tytär, surullinen sisko ja maailman itsekkäin ystävä. En ollut enää Anna, olin toipilas.
Olin yhtäkkiä kolmekymppinen, joka tarvitsi pyörätuolin ja rollaattorin eikä päässyt kynnyksen yli ilman apua. Kuinka noloa ja masentavaa. Halusin nukkua muutaman kuukauden, kunnes typerä nilkkani olisi luutunut, jos se edes luutuisi.
Ja kuitekin minun piti jumpata sitä joka päivä ja sitten kuitenkin edistystä tapahtui, kun jaksoi olla sinnikäs ja harjoitella. Pari viikkoa sitten pääsin portaat ylös alas kepeillä. Viime viikolla keitin kahvia ja huomasin, että hei, tämähän onnistuu ilman keppejä. Kävin ensimmäistä kertaa kuukausiin ruokakaupassa. Saatoin käydä suihkussa ilman apujakkaraa, kun otti seinästä tukea.
Toipilaan kuplaan tuntui puhkeavan aukkoja. Lauantaina vaihdoin verkkarit mekkoon ja lähdin ensimmäistä kertaa ”ihmisten ilmoille”, ystäväni synttäreille. Könkkäsin uutta kotikatuamme kepeillä hirveän hitaasti ja poikaystäväni odotti kärsivällisesti. Istuin kapakassa ihan kuten kaikki muutkin, näin kavereita pitkästä aikaa ja äkkiä tuntui, että nämä pari kuukautta ovat kuluneet ihan hujauksessa. Eihän tässä mitään. Tuntuu kuin olisin herännyt koomasta ja kaikki odotti minua, kaverit, kesä, koti. Elämät ovat edistyneet ja minä haluan liittyä niihin mukaan.
Tänään pääsin seuraavalle asteelle, uskalsin ja pystyin lähtemään liikkeelle yksin, silloin kun halusin, minne halusin. Olen siis oikeasti Anna enkä se autettava. Olen edelleen toipilas ja kuntoutuksessa voi mennä vaikka kuinka pitkään, mutta ainakin olen saanut ison kimpaleen elämääni ja elämäniloani takaisin.
Tänään ei ärsytä mikään, edes se, että linkutin keppien varassa muutaman korttelin matkan Paviljongille, jossa lounas olikin loppu ja jouduin närppimään sinänsä tosi herkullista voileipää. Ainakin pystyin liikkumaan sinne asti. Tai että vaivoin kiharretut hiukset suoristuivat hetkessä, kun hikoilin portaat ylös kotiin neljänteen kerrokseen, koska pystyin nousemaan ne helpommin kuin eilen.
Tai edes se, että olen maailman surkein valokuvaaja, jonka mielestä kannettavan kamera on ihan riittävän hyvä ”tässähän vaan vähän kuvitetaan”. Ainakin pystyn hymyilemään kuvissa ihan oikeasti onnesta. Vielä jos osaisi painaa laukaisinta oikeaan aikaan (kts. kuva alla).
Valokuvaamista voisin opetella seuraavaksi, vaikka se tuntuu hankalalta. Opinhan kävelemäänkin – ja se jos mikä tuntui mahdottomalta pari kuukautta sitten.
Tsemppiä siis teille, joita elämä murjoo ja askel on raskas (tai ei nouse lainkaan). Jotenkin se elämä siitä helpottuu, kun on kärsivällinen, itselleen armollinen ja sinnikäs.
