Levykeräilijä teki paluun

Olin pitkään nitä ihmisiä, jotka ottivat cd-levykokoelmansa vähän liian tosissaan. Lättyjen piti olla aakkosjärjestyksessä, ilmestymisjärjestyksessä ja mahdollisimman näkyvällä paikalla kotona. Tietysti syynäsin vieraisilla ensimmäisenä juuri levyhyllyn – kuin siitä voisi saada ikkunan asukkaan pääkopan sisään. Kokoelmani kuitenkin karttui ja karttui, mutta asuntoni säilytystilat eivät, joten päätin muutama vuosi sitten luopua cd-levykokokelmastani ja siirryin kuuntelemaan musiikin sähköisenä.

Armas asuinkumppanini päätti kuitenkin kesällä, että uuteen kotiimme muuttaa myös lp-levysoitin. Hän on intohimoisempi soundihifistelijä (”Uutta XX:ää pitää kuunnella vinyyliltä.”), minä intoilen enemmän siitä, että älppärit ovat niin kauniita esineitä (”Katso nyt tätä läpinäkyvää painosta Håkan Hellströmin levystä!”), kansitaiteesta nyt puhumattakaan. Täydensimme viikonloppuna toistaiseksi pientä lp-kirjastoamme kasalla uutuuksia ja klassikoita. On hyvä ja huono homma, että Stupido-levykauppa sijaitsee korttelin päässä kotoa.

Mikä täydellinen kapistus lp-soitin onkaan! Nykyisin sitä haukkailee hyvää musiikkia biisin sieltä, toisen täältä, mutta älppäreitä kuuntelee keskittyneenä ja omina kokonaisuuksinaan. Soittimen naksahduksissa, rahinassa ja levyn käätämisessä on jotain hyvin nostalgista ja kotoisaa. Seuraavaksi pitää mennä pelastamaan vanhempien vinteiltä ja kellareista klassikkolevyt lapsuudesta. Tervetuloa syksy ja sateiset illat, minulla on viihdykettä.

Missä muodossa sinä nautit musiikkisi? Levyinä, sähköisenä vai kasetteina?