Olen joutunut miettimään lähiaikoina erityisen paljon erään latteuden todenpitävyyttä omassa elämässäni: Se mikä ei tapa, vahvistaa. Totta, eikä oikeastaan edes kamalaa.

Elämä on harvoin helppoa. On helvetin vaikeaa taistella läpi erojen, riitojen, tuhojen, ahdistuksien, menetysten ja muiden elämän koettelemusten. Helpotuksen tuulahdus näissä ongelmissa on ollut se, että tietää tuskan päättyvän joskus.

Erityisen väsyttävää, ärsyttävää ja epäreilua on kuitenkin kohdata yllättävää epäonnea, esimerkiksi vakavia muutoksia terveydentilassa, joihin ei voi vaikuttaa. Ainoa keino on hyväksyä ongelmat ja epätietoisuus osaksi elämää, kömpiä yli ja eteenpäin. Tämä ei tappanut eikä tapa. Voisiko se siis vahvistaa minua?

Olennaista on kai ymmärtää, että elämän draaman kaari muodostuu vasta ihan lopussa. Pitää yrittää jatkaa vaikeissakin paikoissa, vaikka se on ihan perseestä. Seuraava luku on vasta edessä ja itse voi vaikuttaa, millä sävyllä se kirjoitetaan. Oman elämänsä tarinan muodostumiseen voi vaikuttaa, aina.

Kun valahtaa epätoivon ja itsesäälin kuoppaan voi muutama sana muodostaa oivalluksen, jonka avulla riuhtaisee itsensä ylös ja jaksaa taas taapertaa. Sitä vahvistuu vähitellen, huomaamattaan.

Joku lausui minulle muutama päivä sitten Tove Janssonin kiteyttämän Muumi-viisauden. Sanat olivat itselleni sinä päivänä se ystävällinen käsi, joka pudisteli tomut polvista ja tuuppasi pehmeästi eteenpäin. Ehkä ne auttavat sinuakin jonain hankalana hetkenä.

”Mutta Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.

– Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä.

– Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.”

Tove Jansson: Taikatalvi

Kuva: A-lehtien kuva-arkisto