Isänpäivänä

Tällaisena päivänä sitä muistaa, miten saakelin tärkeää on ihan pikkuisen miettiä millaisen pipopään kanssa sitä niitä lapsia alkaakaan tehtailemaan. Sen iänikuisen pitääksmunainakaikki- ja miksetsävoikoskaan -marinan keskelle tuli aika hyvään saumaan tämä tämmöinen isänpäivä. 

Herättiin Pallen kanssa superaikaisin kaivamaan esille juhlapöytäliina, napsimaan juhlakukkiin sopivat varret ja keittämään juhlakahvit. Kahdeksalta meillä oli jo niin tylsää, että oli pakko herättää juhlahenkilö. Päräytettiin Black keys soimaan ja hiivittiin antamaan uniselle isälle kuolainen pusu. 

Pienin juhlavieras soi meille unillaan rauhallisen aamusaunan ja kahdenkeskiset treffit sateisella parvekkeella. Olin leiponut pienen, mutta korkean suklaakakun, jonka kanssa juotiin vähän liian aikaisin vähän liian pahaa punaviiniä. 

Sen sanon, että tuo tyyppi olisi kyllä ansainnut mitä vaan näin juhlapäivänään. Neljässä kuukaudessa maailma on saanut siitä taas yhden maailman parhaan isän. 

Se on sellainen isä, joka ei ole vieläkään suostunut nukkumaan eri huoneessa kun Pallelle ei kelpaa uni, tutti, tuutulaulut eikä ruoka. Ihan vaan, ettei meidän tyttöjen tarvitse olla kaksin. 

Sellainen isä, jonka jo ennestään loputon pinna on osoittautunut jopa näillä yöunilla ja nalkutusmäärillä oikeasti to-del-la pitkäksi. Siinä se vaan seisoo rauhallisena vieressä kun vaimo paiskoo taas lapasia eteisessä, lapsi puklaa uudelle työpaidalle ja koira levittää vessan roskista olkkarin matolle. Huokaisee niin hiljaa ettei kukaan kuule ja miettii että ’jaahas, tällaista tänään’.

Se on se tyyppi, joka tulee vauvakerhon isäkerralle, eikä edes käänny ovelta pois kun huomaa olevansa paikallaolevista ainoa lajiaan.

Se, joka heijaa hartiat jumissa uneen tissiä huutavan vauvan ja ottaa kainaloon helistinleikkeihin ja vartin yöuniin väsyneen vaimon. Ja jatkaa sitä maailman huonointa ja lapsellisinta puujalkavitsiä tasan niin kauan, että väsynyt ja kiukkuinen vaimo edes ihan pikkuisen nauraa.

Se, jonka autossa Radio Rock vaihtuu pyydettäessä vähin äänin vauvan uni-cd:seen ja joka kehuu ties monennetta kertaa miten hienosti me jo osataan mennä metrolla mummolaan, soittaa harmonikkaa ja uida pikkuista kultakalaa.

Myönnettäköön, ettei se huojuva pipopää sinä yhtenä tammikuisena iltana ainakaan ihan ensimmäisellä vilkaisulla vaikuttanut olevan suoranaisesti ihan sitä kaikkein timanttisinta isämateriaalia.

Mutta niin siinä vaan kävi, että siellä pitkän tukan, nukkaisen vihreän pipon ja hähmäisen nousuhumalan alla olikin tuollainen ihan älytön tyyppi. Minun paras partner in crime ja tuon pienen ihmisen maailman paras isä.