Vaikka miten olin päättänyt, ettei meidän häihin tarvitse kenenkään väkertää mitään turhaa, niin kyllä sitä väkerrettävää vaan silti kerääntyi. Häät pidettiin siis Kotkassa seurantalolla, jonne vietiin itse oikeastaan ihan kaikki tuoleja ja pöytiä lukuunottamatta. Tila on alle sadan hengen häille oikeastaan vähän turhankin iso, joten päätettiin heti alkuunsa jakaa juhlatila kahtia tanssipuoleen ja ruokailupuoleen. Tai no siis minä päätin… Kun edellisiltana miehet koittivat kirosanojen ja hikikarpaloiden saattelemana nostaa tuota tilanjakajakangasta ylös, olisi aika moni varmaan ollut sitä mieltä että pärjätään ilmankin. Sen verran monta tuntia yhden kankaan eteen taidettiin ähkiä. Muutoin suht sovittelevasta luonteestani oli tässä kohtaa jäljellä enää säälittävät rippeet, joten kun J koitti varovasti kysyä onko se nyt ihan pakko saada, vastasin vähän vähemmän nätisti että perkele se tulee sinne kattoon. Ja niin tulikin. 

Ja hyvä, että tuli. Etukäteen vähän pelkäämästäni tilasta tuli nimittäin kuitenkin juuri sellainen kuin oltiin haaveissamme toivoneetkin. Siihen tarvittiin vain yhden IKEAn vaaleat kankaat, jätesäkillinen led-valoja ja toista kymmentä avuliasta käsiparia. Kukat saatiin superedullisesti J:n tuttujen kautta tukkuhintaan, astioita oli haalittu sukulaisten kaapeista ja kirppareilta ja viirit reipas sulhanen ompeli omin pikku kätösin anopin kangastilkuista. 

Hommaa koko tilan koristelussa ja kattamisessa riitti ennen hääpäivää edeltävää iltaa parin kuukauden illoiksi ja viikonlopuiksi kaikkine kippojen ja kuppien excelöinteineen, joten jos itsetekemisen työtunteja käy laskemaan, olisivat ravintolahäät säästäneet meidät ja monet muut unettomilta öiltä ja ylimääräisiltä menoeriltä. Järjestelyissä luojan lykky oli loputtoman avuliaat äitit, isät, kumminkaimat ja siskot. Ja toisaalta se kaikki etukäteisvärkkäily ja suunnittelu oli meille varmaan yhtä iso osa koko juttua kuin varsinainen hääpäivä. Ja saatiinpahan juuri sellaista kuin itse haluttiin. 

Olen niitä tyttöjä, jotka alkavat suunnitella häitään jo kauan ennen kuin mitään sormuksia on vaihdettu. En nyt ihan pikkutytöstä asti, mutta heti kun huomasin vieressäni olevan juuri sen tyypin, kenen kanssa toivon saavani jakaa loppu elämäni. Siksipä hääpukuni juuret juontaa jo sille ajalle, kun asuttiin vielä J:n kanssa yhdessä Käpylässä ennen sen Raumallemuuttoa. Eli olikohan se sitten vuosi 2013. Selailin läppärilläni ties monennettako iltaa hääblogeja (vähän salaa tietysti), ja törmäsin Mara Hoffmanin mekkoihin, erityisesti tähän yhteen. Pistin läppärin kiinni ja päätin, että tuo se on. Myöhemmin armoton googlettelu tosin osoitti, että tuo nimenomainen mekko on ollut monelle tosi huonon mallinen ja itseasiassa hintaansa ($1000) nähden luvattoman huonolaatuinen. Jätin asian muhimaan, ja kun asia tuli ajankohtaisemmaksi, ilahduin kovasti kun J:n äiti hiukan tunnustellen totesi että voi kyllä mielellään tehdä mekkoni, jos haluan. Ja halusinhan minä. 

Kun häiden aikataulu sitten sattuneesta syystä yhtäkkiä nopeutui, olin jo luopumassa koko mekkoajatuksesta kun tiesin miten tajuton homma siinä olisi. Ja J:n äitillä kun on pöydällään aika paljon muitakin ompeluhommia. Kävin jo sovittelemassa Helsingissä joitain valmismekkojakin, mutta eipä niistä jäänyt kyllä yksikään erityisen kivana mieleen. Ja niin vaan kävi, että mahtava tyyppi kun tuo J:n äiti on, niin tuosta noin vaan hän lupautui tekemään mekon tiukasta aikataulusta huolimatta. 

Vähän lisähaastetta mekon suunnitteluun toi myös minun salakavalasti kasvava mahani. Olin häiden aikaan muistaakseni raskausviikolla 21, joten maha olisi voinut olla jo aika iso tai sitten ihan huomaamaton. Omani osoittautui olemaan enemmän sieltä pienestä päästä, mutta muistan silti kokeneeni muutamat sovituskriisit, kun tunsin näyttäväni ihan muumimammalta. (Nyt kun kuvia katsoo, niin tuosta oli virtahepomaha vielä aika monen viikon päässä…)

Mekosta tuli ihana. Parista jutusta, kuten helman kirjailut, jouduttiin luopumaan vähiin käyneen ajan (tai no, lähinnä minun hermojen) vuoksi, mutta muutoin mekko oli ihan tismalleen sellainen kuin halusin. Ennen kaikkea mukava ja helppo pitää päällä mahoineni kaikkineni. Vielä kun J:n mekkovirtuoosi sisko teki pikkuisille morsiusneidoille samantyyliset pienenpienet mekot niin voi että, oltiinhan me melkoisia rinsessoja. Ja jos ei alttarille kävely muuten vielä olisi ollut kovin tunteellinen paikka, niin saihan se sydämen läikähtämään vielä ylimääräisen kerran kun tiesi, että sen mekon on tehnyt joku niin isolla rakkaudella juurikin minulle, poikansa tulevalle vaimolle.