Äitivapaalla
Muistin tuossa viikonloppuna, että perhana täällä meillähän asuu joku mieskin. Minun aviomies ihan, jos nyt tarkkoja ollaan.
Oltiin pikku mini-getaway -lomalla Helsingissä ja tulipahan tarpeeseen. Sen verran on seinät kotona alkaneet lähestyä toisiaan ja pyykkivuori nostattaa kyyneleitä, että oli aika korkea aikakin käydä jossain. Oli joka ikisen euron arvoista herätä hotellin puhtaista lakanoista, jättää pyyhkeet lojumaan ympäriinsä jonkun toisen korjattaviksi ja syödä jonkun ihanan ihmisen yöllä hauduttelemaa orhapuuroa. Ihan ok oli myös istua lauantaiaamuna iloiseen ja valmiiseen brunssipöytään, tirauttaa muutama kyynel Elli Haloon kanssa ja pitää sitä meillä asuvaa miestä kädestä.
Palle oli hyvässä mumu-hoidossa yötä ja joko meille valehdeltiin, tai sitten uniongelmien syynä on oikeasti vaan ihan paskat vanhemmat. Koska tyttöhän oli siis yöllä lähinnä nukkunut. Ja ollut muutenkin kuulemma varsin edustuskelpoinen hoidokki.
Ja kun alun eroahdistuksesta selvittiin, niin pärjättiin me tuon isämiehenkin kanssa ihan hyvin. Kun oltiin tiputettu Palle hoitoon ja ajeltiin pois, ihmettelin ääneen miten voi tuntua niin puolikkaalta ja orvolta olla ilman vauvaa. Onhan me nyt jo monta vuotta elelty ihan hienosti ilman sitä, niin miten yksi säälittävä yö voi tuntua niin pahalta. Hotellilla puolessa minuutissa huiviin vetäisty skumppalasi ja Fafa’sin falafelit sai aika ansiokkaasti ajatukseni pois lapsensa hyljänneestä äidistä ja oli kuulkaa aika huojentavaa huomata, että tullaan J:n kanssa ihmeellisesti toimeen vielä ihan kaksistaankin.
Kotiin ajellessa mieleen hiipivät työajoilta tutut sunnuntaihaikeus ja maanantaiahdistus. Täällähän nämä samat pyykit ja tiskit vaan ikävä kyllä odottivat uhkaavasti nimeäni huudellen. Mutta sovittiin, että jos ei Pallen lapsilisille muuta käyttöä keksitä niin tällaiselle pikku lomaselle voi ja pitää kyllä lähteä toistekin.
